Jo neljä tiimaa näin oli noituillut, vaan viel' ei ollut taistelu muuttunut. Hän tiellään kaatuneen näki jonkun vaan, puu puulta Ryssä pois veti joukkojaan.
"Hiis", ärjyi hän, "ei käy se nyt ensinkään, männyistä kuoren lentävän kyllä nään, vaan suojass' ompi Ryssä, hän pääsee pois; te tähtäätte kuin silmiä teill' ei ois."
Viimeisen sanan tuskin hän suustaan saa, kun maahan Braskin tuustista kellahtaa; kas siinä vastausta jo liiakskin, moist' ei ois luullut tohtivan korpraalin.
Vihasta kalvistuin kävi kalpaan nyt:
"Mit' olet, lurjus, tehdä sä hirvennyt?
Nyt perkeleelle luusi ja nahkas möit,
kun päällysmiestäs keskellä sotaa löit."
Mut Brask hän seisoi tyynenä vanhallaan: "Pidättäkäätte pamppua hetkeks vaan, siks että palkan tuolle ma maksaisin, jok' ampui teitä, juuri kun tuustaisin."
Näin lausuin Brask nyt tähtäsi pyssyllään; ja pensaan taakse huomasi äkkiään von Konow miehen kaatuvan parrakkaan, noin kaksikymment' askelta heistä vaan.
"Vai tuonko luoti vinkasi korvissain, kun äsken sulta, ystävä, tuustin sain? Kas sepä miehen työt' oli kerrassaan, sen tuskin unhotan minä milloinkaan."
Brask Konowill' on vuosia viettänyt; he yhdess' aina nähdähän käyvän nyt, useinkin niinkuin ystävät rakkaimmat, mut melkein yhtä taajahan jankkaavat.
KUOLEVA SOTURI.
Lemulla oli verinen jo päivä päättynyt, ja kaatuneitten viimeinen valitus viihtynyt; maa, meri, kaikki pimeni, yö niinkuin hauta vaikeni.