Ja rannalla, miss' oteltiin tää päivä umpehen, soturi vanha huomattiin Suursaaren aikuinen; käs' otsall' on, ja kelmennyt on poski, veri ehtynyt.
Ei hänen jäähyväisiään omainen kuulla saa; maa, jota kantaa verellään, ei ole synnyinmaa. Kotinsa Volgan rannan on, tääll' on hän vieras suomaton.
Hän sammuvan luo katsehen välistä ylöspäin. Hiekalla saman tanteren, kanss' ukon vierekkäin, on nuorukainen kylmennyt; sitäpä ukko katsoo nyt.
Kun sota riehaa, luodit soi, he elon innoissaan toisiinsa vihan tulta loi, mitellen miekkojaan. Nyt nuoren miel' ei sotihin, ja rauhaa pitää vanhuskin.
Kuluupi yhä hetket yön. Mist' airon loiske tuo? Kun tanterelle verityön kuu valoansa luo, vesillä nähdään venonen, ja maalle soutaa neitonen.
Hän käy kuin haamu rauhaton kautt' tuonen niittomaan, ruumiita katsoo, vaiti on ja kyynelehtii vaan. Hiljaista hänen käyntiään, sit' ukko katsoo ihmeissään.
Mut, kulkeiss' yhä neitosen, hymyilee lempeemmin suruinen silmä vanhuksen ja miettiväisemmin. Sydän se aavistanut lie, mihinkä tytön kävi tie.
Hän vartoi: tyttö läheni, kuin sanan saanut ois, niin suoraan, tyynest', ääneti, kuin henki häntä tois, hän tuli. Paistehella kuun nyt silmä sattuu kaivattuun.
Hän näkee, nimen huudahtaa, ei sanaa vastaan soi; hän syliin hälle suikahtaa, syleillä ei se voi; puhkaistu rint' on riutunut, kaikk' ääneti ja kuihtunut.
Kyynelpä silloin sotilaan poskelle vierähtää, hän silloin lausuu sanan vaan, jok' yöhön häviää, ja nousee, astuu askelen, ja kuolee neidon etehen.