Tulkitsematon sana tuo ja katse suruinen, sanoppa, mitä virkkoi nuo, ja vedet silmien? Ja neidon luo kun päästyään hän kuoli, mitä miettikään?
Mielenkö rauhaa kaivaten viel' ääntään koroitti? Sovintoako rukoillen hän neitoon katsahti? Suriko että lapset maan vaan vaivaavat ja vaivataan?
Viholliskalpaa kantaen hän saapui sotimaan; mut hälle, anteeks antaen, ojenna kättä vaan! Eloa kosto tarkoittaa, mut hauta vihan sovittaa.
OTTO VON FIEANDT.
Ristiinasta oli mies, Otto Fieandt, hänpä ties antaa muille käskyjänsä, ollen vanhin veljistänsä.
Sodass' oli tosiaan everstluutnantti hän vaan; armeijass' ois olla suotu, jos ois tottelemaan luotu.
Mut hän piti päänsä ain', omaa tietään kulki vain, totellut ei sanaa toisen, sai siis joukon erikoisen.
Entä näkö? Pukunaan harmaa lievetakki vaan, tehty kotikankahista, villat kotilampahista.
Päässä isän hattu on, kulunut ja nukaton, peru saatu Lappehelta, vaarin kuolintanterelta.
Talvin lammasnahkaset väljät, varsin lyhyet, pikisauma-saappaat kanssa; näin hän johti joukkoansa.