Ei ois urhon näköinen kansan nähdä nykyisen; aika toinen, toinen tunto, syvemmällä piili kunto.
Miekka oli suotta vaan; tokko sodass' ampuikaan yhtäkään hän laukausta, siit' ei ole kertomusta.
Ruudit, raudat, lyijyt, ne huoleks jäivät miehille; ne, ne lauloi, hänpä soitti, ruoska kourass' ukko voitti.
Sillä läimähytti vaan eestä maan ja kuninkaan, niinkuin tammi vankkumatta, leikistänsä uupumatta.
Tapella hän kyllä tais, huoli viis, ken voiton sais, innon vaan pyys' saada voimaan, siihen ruoska valmis soimaan.
Kiireesen ei Suomen mies ole luotu, sen hän ties; miehuutt' ei, vaan tapaa moitti, vauhtia siis auttaa koitti.
Piippu piti olla vaan, muuten hyv' ei ollutkaan; sauhu suussa, voimin kaikin ruhtoi, vaikka selkääns' saikin.
Keskelläkin pauhinaa otti uutta tupakkaa, lähin mies sai viivähdellä, tulta hälle viritellä.
Joukossaan kun sitten hän hiessä ja verissään, sivaltaen ruoskallansa, imeskellen piippuansa,
miehensä sai janahan, pajunetit tanahan, ryntäs joukkoon taajimpahan, oli niinkuin kotonahan,