Sana tuotihin nyt, sana kiireinen: "Välirauhamme rikkunut on; Brusin palas pois etuvahtinehen, ja silta on purkamaton. Kakstoist' oli meidän kellomme, vaan yks Ryssäin on, sanotaan."
Sandels hän istuvi herkkuillen, tuost' ei ole ollakseen. "No, pastori, hanhea hiukkaisen! Sitä syö ihan mielikseen.— Dolgoruki se taasen nyt kiirehtää; hänen terveikseen lasi tää!"
Sanantuojapa virkkavi: "Kenraali, min vastuun viedä ma saan?"— "Ett' everstillä on patteri, ja siltakin kaita on vaan. Hän tunnin, puolisen kestää saa. Hyvä pastori, nyt vasikkaa!"
Sanansaattaja läks,—meni tuokio näin, joku taas tuli ratsastaen; hän lentävi nuolena kiidättäin, alas hyppävi portaillen; näkö hällä on nuoren luutnantin, ajutantt' on se Sandelsin.
Salihin hän ompi jo kiiruhtanut, hänen silmäns' säihkyelee. "Kenraali, jo verta on virtaillut ja vert' yhä virtailee. Tapellaan, mut uljaammin tapeltais, jos teit' edes nähdä sais."
Sandels, hän huoleti katsahtaa:
"Kuin liesi te hohkaatten.
Ajo kai väsyttääpi ja hiuvottaa,
levätkäätte ja syökäätten!
Ken ruokaa, juomaa hylkisikään!
Siis, ryyppykö ensistään?"
"Kov' on taistelu", jatkoi luutnantti, "pian ryssä jo sillan saa, etujoukkomme Kauppilass' horjuupi, ylivoima sit' ahdistaa, kaikk' on nurinpäin, väki hämmennyt; min käskyn saan minä nyt?"
"Sen, että nyt käykää istumaan, ja lautanen käskekää ja siten syökää huoleti vaan, ja syötyä ryypätkää, ja juotua syökää uudelleen, se on käskyni ummelleen."
Sydän nuoren kuohahtaa sotilaan, viha silmistä liekehtii, "Kenraali, ma jos toden lausua saan, joka mies teitä halveksii. Sotajoukossa kaikkein mieli on se: oletten pahin pelkuri te."
Sandelsin putos kahveli pois,
hän on vait, jopa naurahtaa.
"Kuin, herrani, Sandelsko pelkuri ois?
Vai niin! Sepä perhanaa!
Bijouni, mun ratsuni tuokaa, hoi!
Nyt pastori jäädä voi."