Näin lausui hän, oli kylliks tää; ilo kaikuvi ilmoihin. Kuussataa miestä nyt rynnistää alas Ryssihin ylpeihin; pois parvi parvelta syöstähän nuo, kunis sortuvat sillan luo.
Sandels, hän luo väen voitokkaan tuli rantahan ratsastaen. Ohi joukkojen kun veripurpurassaan nyt lens hepo valkoinen, ja kun riemun hurmoma kenraali urojansa nyt tervehti;
salanurku se kaikk' oli hälvennyt, kaikk'' ilkeät kuiskaukset, ilo myrskyinen vaan kaikui nyt, sekä hartahat kiitokset; tuhat-ääninen huuto nyt soi: "Hurraa kenraalia urhakkaa!"
KAKSI RAKUUNAA.
Stooli toinen oli, toinen Luodiks nimitettihin; miehuus, voima yhdenmoinen kumpaisellakin. Yhdess' Saimaan rantamalla ovat kasvaneet, saman kurkihirren alla veikkoin' otelleet.
Rakuunoiksi sitten tehtiin yhtenä he päivänä; kestävän he aina nähtiin vaarat veljinä; eipä jättänehet vielä vanhaa riitaa pois, kilpailivat sotatiellä, kumpi uljaamp' ois.
Miehuudesta joukossansa olivat he mainitut, siinä heit' ei voittavansa kenkään kerskannut. Kumpikin he korpraaliksi kohta tehtihin, mutta yhtä riitaisiksi jäivät sittenkin.
Keskenänsä heillä vielä kilpa kesti muinainen, toinen oli sotatiellä toisen vertainen. Kummallenkin sama rata kulki kunniaan, Luoti kun saa kunniata, Stoolkin mainitaan.
Jopa vihdoin vastaiseksi
Stoolin onni kiekahtaa;
Luoti hän jää terveheksi,
Stool se haavan saa.
Maata sairashuonehessa
saa nyt tuskissaan,
Luoti veikon otellessa
olla jouten vaan.
Monta kuuta kurjaa siellä näin kun oli viettänyt, sotahan ol' urhomiellä taas hän rientänyt; mut ei ollut joukossansa enää etevin: Luotipa jo rinnassansa kantoi mitalin.