Stool hän näkee ystävänsä onnen uuden, mainion; mitä tuntee mielessänsä, siitä vaiti on, sit' ei sana, silmäykset silloin ilmaisseet.— Nyt ol' yhdess' ystävykset päivän retkeilleet.
Kylliksi on partioita käyty, aik' on kääntyä. Tomu tuiskuu, kasakoita alkaa näkyä. Luoti lausuu: "Käänny tiestä, muu ei autakaan; veikko, heit' on viisi miestä, meitä kaksi vaan."
Stool hän nauroi katkerasti: "Oikein, jos sa viivyt nyt, vuotais veres, tähän asti vielä säästynyt. Mene, kell' on rinnassansa merkki kunnian, liian hyv' on käymään kanssa heitä vastahan."
Heti miekka kädessä hän riensi kasakoita päin, katsonut ei ystävähän, lausuttuaan näin. Ett' on toinen kiukuissansa, siit' on huoleton; jäikö tuo vai tuli kanssa, hälle yhtä on.
Seisahtua hän ei aio, eteenpäin on matka vaan; maistaa hänen miekkaans' sai jo poika aromaan. Parku, pauke kuuluu siellä, kostoon rynnistää Ryssät nuo; mut Stoolin vielä pystyssä on pää.
Mut on onnellakin raja, voitto väistää voittajaa, ratsuinensa ratsastaja maahan kellahtaa. Taistelee, vaikk' on se turhaa, maassa vielä mies, neljän peitsen vaikka murhaa uhkaavan hän ties.
Surman suu jo aukeaapi, jäljell' on vain tuokio. Mistä apua nyt saapi? Siin' on Luoti jo! Murhaajat tuo kohta suistaa irti veikostaan; ken nyt kaatunutta muistaa, taas kun taistellaan?
Sortui neljäst' yks, mut Luoti silloin hänkin haavoittui; veri virtanaan jo vuoti, käsi hervahtui; voiton toivoa nyt hällen mistäkään ei näy;— pystyssäpä Stool on jällen, taisteluhun käy.
Loppuun leikki leikiteltiin: taru kertoo vieläkin illall' Luodin tulleen telttiin Sandels kenraalin. rintamerkki kourassansa: "Ellei rahaa saa myöskin Stool nyt rintahansa, tääkin ottakaa."