Ja seuduilt' olivat jo joukot poissa, miss' ensin kohtasivat toisiaan; kentällä, jok' ol' äsken salamoissa, mies illan tyvenessä viipyi vaan. Sidottuansa ratsun vierehensä, hän tappotanterella itseksensä kuolleiden kesken seisoo aatteissaan. Kun tuuli kaukaa voittohuudot tuopi, vakaisen katseen taivaasen hän luopi, tää lause kuuluu hänen huuliltaan:
"Työ tehty on, ma pääsin voittajaksi. Yks viel' on toimi. Vapaaks sanotaan mun uskoni; se mulle kunniaksi: vapaana synnyinkin ma maailmaan. Mut kunne kulloin aatokseni lähti, Sä olit matkan pää, sen johtotähti, Sä, tahdollas jok' ohjaat elämää. Sun puolehes luon silmäni nyt tässä miss' silmä kuolon vaan on näkemässä, Sua kiittää saan täss' ilman näkijää."
"Sä synnyinmaani jälleen annoit mulle, kun yöhön vaipui toivo uupuen. Sä kaikki tiedät, tutki, voinko Sulle mä arvon antaa lahjastas vai en! Työt' orjan olkoon Herraans' imarrella, min' en voi kerjätä, en kumarrella, en palkan toivoss' enkä suosion. Iloisna tahdon etehesi tulla, vapaalla miellä, päällä nostetulla, se miehen suoraa rukousta on."
"Sä voittoon soit mun sotajoukot viedä, mun, joka vaivoistani vapisen; ruumiini raihnas ponnistust' ei siedä, mit' oisin yksin saanut toimehen? Nyt miehill' äsken saarretuill' on voitto, ja Suomellemme vapauden koitto on viritetty toimestani mun; mut voiton, voiman annoit Sinä yksin, Jumala, veli, millä nimityksin Sua maininnenkin, kunnia on Sun."
Näin lausui mies, ja lähti ratsullansa, kun tehty oli toinenkin jo työ; ja kuolon pellon peitti varjollansa ja kasti kyyneleillään kolkko yö. Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu, iloko lie vai murhe sulle suotu, salattu tuleviin on aikoihin. Mut kuinka riemuinnet tai surret silloin, niin kauniimpaa et päivää muista milloin kuin päivää tätä, päivää Döbelnin.
JÄLKIMÄINEN KOKOELMA.
SOTILASPOIKA.
Mun isän' oli sotamies, ja nuori, kauniskin, jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin. Tiens' aina kulki kunniaan, iloisin mielin kärsi vaan hän kylmää, nälkää, haavojaan, mun isän armahin.
Ma lapsi olin, kun hän läks', kun loppui rauha maan, mut uljasta en käyntiään unhoita milloinkaan; hattunsa muistan töyhtöineen ja muodon ahavoittuneen ja kulmakarvat varjoineen,— ne muistan ainiaan.
Koht' armeija kun etelään taas kääntyi marssien, sain kuulla, kuinka aina hän ol' uljas, urhoinen. Ristinkin sai hän, kuulin näin, ja toisen kohta jälkeenpäin. "Ah," aattelin ma mielessäin, "ken siellä oisi, ken!"