Vaan hiljaa! Kuule kuinka joukollensa hän äsken hajonneelle huutaa nyt! Hän ratsastaa sen luo, ja paikallensa riviinsä joka mies on rientänyt. Tiheessä miestä välkkyy asehissa, ja joukko musta ryysyvaattehissa taas järjestyksessä on hirmuinen. Ei taistella nyt vain aio se koittaa, ei enää kuolla vain, mut myöskin voittaa, uus henki innostuttanut on sen.
Vahvistuneita rivejänsä pitkin nyt rauhallisna Döbeln ratsastaa, jokaisen parven kaikki soturitkin terävin silmäyksin katsastaa. Sen Suomen mies ja Ruotsin saattoi nähdä, ett' aikoi jotakin hän suurta tehdä, hän miettivämp' ei ollut milloinkaan; mut lauheamp' oli myöskin entistänsä, myhäillen usein jonkun nähdessänsä jylseitä, arpipäitä tuttujaan.
Sull' onpi, Kothen, joukossas sen moinen, korpraali Standaar, numro seitsemäs, jalassa saapas-ruoju on, mut toinen on aivan kengättä ja verikäs. Luo tultuansa Döbeln seisahtaapi, hän avoin silmin ukkoon katsahtaapi, käs' otsallaan, ja ensin hän on vait. "Olithan", lausui viimein suuttumalla, "sä Kauhajoella ja Lapualla; tämänkö palkan voitoistamme sait?"
"Kenraali", näinpä lausui vastaan ukko, "täss' antamanne pyssy vielä on. Sen piippu viel' on eheä, ja lukko lyö tulta, siinä kylliks' olkohon. Ei pukuani soimattane vainkaan; ei muilla verho paremp' ole lainkaan, ja miest' ei arvattane vaatteihin. Kengässä taikka ei, ken huoli tuosta; vaan laittakaatte, ett'ei täydy juosta, niin jalka seisoo saappahattakin."
Ja äänetönnä Döbeln hattuansa vanhuksen kunniaksi kohottaa. Luo Brakelin nyt rientää ratsullansa; Larm rumpalin hän siellä nähdä saa. Hän tämän tunsi Kustaan sodast' asti; nyt ukon käsi liikkui kankeasti, se pärrytykseen tuskin taipuikaan; hän paraateissa harvoin nähtiin myötä, vaan aina, missä tehtiin verityötä. Näin kenraal' loihe hälle lausumaan:
"Jo etkö, veikko, ole kyllästynnä, tääll' eikö löydy miestä nuorempaa? Täss' olet kaiken päivää köykistynnä, et liikkumaan nyt palikoitas saa." Puhetta kuuli urho mieliharmin: "Kenraali, kyll' ei pärrätä käy Larmin, kuin poikain ei se vanhan solju työ; mut kaks on mulla kättä vahvaa, jäykkää. Jos huudatte kuin Armfelt? 'Päälle käykää!' Larm harvakseen, mut hartahasti lyö."
Lapuan sankar' hymys, antain kättä Armfeltin aikalaisen sankarin. Joelle riensi sitte viipymättä luo vapaajoukon Gyllenbögelin. Siell' äsken maalta tuodun nuorukaisen hän näki muodoltansa kalvakkaisen, ja ratsultaan hän huusi ärjähtäin: "Ken olet, moukka? Onko sulla selko, kuin miehen kuolla käy, vai liekö pelko sun kasvos, kurja, kalvistanut näin?"
Mies nuori astui kenraalinsa luoksi, avasi nutun vanhan, harmajan, povesta paistoi haava, josta juoksi nyt veri virtaellen hiekkahan. "Kenraali, tuon sain tappelussa hiljan. Kenties se verta vuotanut on viljan ja kasvon' ehkä kalvistanut näin; mut urhoin kanssa vielä käydä voisin, tosinpa kaaduin, vaan nyt koittaa soisin, ma toinnuin taasen, teidät nähtyäin."
Nyt Döbelnillä kyynel kirkas loisti: "Siis taisteluhun väki verraton! Se, minkä näin, kaikk' arvelukset poisti, tää Döbelnin, tää voiton päivä on! On vilja kypsää; ajutantti lentäin, mä'iltä, mailta, metsiköstä entäin, kaikk' käskekäätte niittoon rientämään. Tääll' ei, vaan tuolla miekkaa saamme koittaa uroilla näillä maailmankin voittaa, ei varrota, nyt itse rynnätään."
Ja pitkin linjaa kohta riemu raikuu: "Nyt, pojat, voittoon taikka kuolemaan!" Standaarin ääni ukkosena kaikuu, Larm miehen lailla lyöpi rumpuaan, Ja nuorukainen haavoitetuin rinnoin, veristä kenttää astuu sankar'innoin, heit' etupäässä Döbeln voittoon vie. Ja ennenkuin luo maahan varjons' ilta, on karkoitettu Ryssä kankahilta, ja au'aistuna Adlercreutzin tie.