Rovasti lausui: "Varman kadotuksen tuo Döbeln uskoton saa kuoltuaan. Ma tulen, neuvon, sanat lohdutuksen, tuon hälle, hänpä, hetken kuultuaan, nouseepi vuotehella ryntäillensä: 'Prelaatti pois' hän huutaa rengillensä, 'ja laita ettei täällä liehakoi.' Näin käykö haastaa kuolemaisillansa? Vaan itse vastatkoon hän onnestansa, ma tein mink' ihminen ja pappi voi."
Näin herkkupöydässänsä haasteleepi rovasti herra, prameudessaan, hän lausuu näin ja siihen huokaiseepi, ja syö, ja leikkaa vielä paististaan. Mut vuoteellaan on Döbeln tuskissansa, ja tauti hehkuu hänen kasvoillansa, raskaana nousee rinta levoton. Väkensä oli Pohjaan kiirehtänyt, ei vuorokauteen kahteen levähtänyt, hän itse Joensuuhun tullut on.
Suonissaan polte on, mut polttavampi, on tulen hehku hänen mielessään, ja tuska, taudin tuskaa ankarampi, syvältä hohtaa hänen silmistään. Hän hetkiä on lukemahan tarkka, hän kuultelee ja vartoo, silmä arka useesti kääntyy porstuahan päin. Ov' aukenee ja siitä vakavainen kenraalin luokse astuu nuorukainen, ja Döbeln lausuu vieraallensa näin:
"Turhuutta paljon, tohtor', uskotahan, ma lienen vapaa-uskoja jos ken, mut lääketaitoon sai mun luottamahan tää otsani ja ystäväin Bjerkén. Siis olen noudattanut tahtoanne, kuin lapsi maannut, niellyt rohtojanne ja niitä pöydälläni kärsinyt. Te tiedettänne seuratten, sen tiedän, mut päiviäkö senvuoks maaten vietän? Ei, rikkokaa, kuin mies, sen säännöt nyt!"
"Se tahton' on, mun täytyy taudin alta nyt päästä, nousta vaikka haudastain. Haa, kuulkaa! Tykkein jyske Juuttahalta! Siell' arpaa lyödään Suomen sotijain. Nyt estetyksi tulla joka hetki voi Adlercreutzin palauksen retki. Kuin käy sun sitten, väki urhoinen? Ei, tohtor', ystäväni, keino keksi mun sinne päästä, vaikka huomiseksi ma kivun saisin kymmenkertaisen!"
Sen kuuli lääkär' vastenmielisesti, mut katse kirkastui jo kohdastaan kätensä laski pöytään tyvenesti ja pyyhkäis siitä kaikki kerrassaan. "Nyt kenraali, ei estett' ole näissä." Ja puna kirkkahampi poskipäissä, jo Döbeln nousi jaloin horjuvin: "Suur kiitos, ystävä, ja suuta sitte! Te selvemmin kuin muut mun ymmärsitte, olette mies, niin olen minäkin."
Jo tykit Juuttahall' on vaienneina, sielt' ensi viljan tuonen halla vei, ja Suomen joukko hajan, pirstaleina, on valmis kuolohon, vaan voittoon ei. Vast' yhden rynnön torjui puoleltansa, Ja Kosatshkovski sotalaumojansa taas järjestääpi, kaikki murtaakseen. On kolkko hiljaisuus kuin ukkossäällä, kuin vaaru, paennut jo päämme päällä, taas salamoineen uhkaa uudelleen.
Jäännökset voitoistamme kallehista, nuo rivit harvat, ken sain kokohon? On voimaa, mieltä, miehuutt' uskollista, mut järjestäjä itse poissa on. Hän vaaroissamme kirkkain toivon tähti, mies, jonka johdoss' urhot Porin lähti satahan verileikkiin ihanaan, hän miestensä ei näkis kaatumista, urosten tyyntä kuoloon astumista, ei hän, mut sattumus nyt ohjais vaan.
Ei unhoon jää ett' olit sinä siellä, jok' ennenkin veit vaaraan joukkoas, sä, josta maamme riemuitsee nyt vielä, vaikk' itki Eek sun kovaa onneas! Mut sä ja ystävän, te urhosasti tapella voitte kyllä kuoloon asti, vaan sairas yksin taisi johdattaa. Sä seisot vaiti, valmihina muuten, Grönhagen miettii, kylmä on von Kothen, Schantz ärjyy vaan, ja Konow kiroaa.
Vait, kuule! Kummulla nyt hurratahan. Mies ratsastavan nähdään. Ken se on? Se vasta ääntä! Mistä riemuitahan, kun miesten hurraa raikuu ponneton? Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot, se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot ja vyörykkeenä vierii laaksohon. Haa, hän se tänne rientää ratsullansa, mies pienokainen, vanne otsallansa, se jalo, uljas, armas kenraal' on.