Aflecht, joka Revonlahdell' urhoretkeilynsä päätti, ilkkui: "Malja Klingsporille! tavat vanhat pois hän jätti; hauska nähdä kuinka nyt hän keikuttaapi niskojansa; vihdoinkin hän seistä tohti, pitkin maata juostuansa."
Cronstedtinpa ajutantti, Reiher luutnantt' tuohon tiesi: "Lemmon valhe että Klingspor seisahtanut on kuin miesi; Adlercreutz ja Hertzen poisti häpeämme kunnollansa; marski, hitto vieköön, matkall' oli vanhaan tapahansa."
Majuur' Furumark hän lausui: "Kuninkahan syy on tässä. Miksi hänen armostansa leikkiin pääs' tuo pata-ässä?" Ladau virkkoi: "Sin' et kelpaa arvostamaan marskin työtä; sull' on sydän, hällä vatsa, sä voit kuolla, hän vain syödä."
Ehrnroth sanoi: "Muistelkaamme missä loisti aikoinahan; makasiinissa ei syty halu harras kunniahan; Klingsporinhan sankar'ura oli komissariati, ihmekö, jos rakas hälle tappelu nyt ei, vaan vati."
Tigerstedt, tuo Suomen poika joka niinkuin Aflecht raukes, kiristeli hampaitansa, kiukust' irti kieli laukes: "Totta, hän on muukalainen, kasvanut ei laaksoissamme, hän ei taida meidän kieltä, eikä tunne tapojamme."
"Mut on meidän maan hän nähnyt, nähnyt on sen saaret, luodot, niinkuin mekin vuoriltamme tuhanten sen järvein muodot. Sydämettä, Jumalatta se on, jok' ei hartahasti innostuisi puoltamahan tätä maata kuoloon asti!"
Christjernin nyt katsoi Lodeen: "Nuoriapa kuule, veikka, hampaiss' on taas Klingspor heillä, sepä onkin vanha seikka. Onneamme kiittää saamme, vaikka veriin kaatunemme; toista se kuin mit' on suotu meidän marski raukallemme."
Vanha Lode, jäykkä herra, oli vaiti istununna; nyt nousi ukko seisaallensa, kasvoiltansa punastunna, lasin täyden joi hän pohjaan, voimalla sen pöytään laukas, hatun pisti kainaloonsa, suuttuneena suunsa aukas:
"Pois ma joukostanne lähden, pitäkäätte riemujanne; Klingsporista moitett' aina saapi kuulla seurassanne. Sotamarski, sotamarski, muut' ei ole haastamista; häpeä ett' urhomiehet kehtaa haastaa tuommoisista."