"Kahdennentoista Kaarlen nyt kintaat otamme, sen miesnä, kuninkaana me tehdä tahdomme, tuon suuren urhon miekan vyöllemme sidottaa, kuin hänkin hämmästyttää velttoa maailmaa."
"Te Piper, toinen kinnas käteemme vetäkää, ja, Lagerbring, te toista samaten käytelkää. Toll, vanhuus ynnä maine suo teille kunnian sitoa vyötäisiimme tuon miekan voittoisan."
Kuningas juhlallisna, kuin mikä jumala, kahdennentoista Kaarlen nyt nähtiin puvussa. Täll' erää liian ylväs hän oli puhumaan, salissa pitkin astui hän askeleilla vaan.
Kun astuntansa loppui, uus näky nähtihin: hän kintahat ja miekan taas antoi takaisin, loi toisiin katseen, josta ol' leikki kaukana, ja vaiti-olon taaskin lopetti armossa:
"Nyt Lagerbring saa laittaa sanoman Suomehen, puvussa Leijonamme jo meidän ollehen. Toll marski, Piper kreivi, ma teidän kumpaisen todistajaksi kutsun tekoni ylhäisen!"
Ei tiedä aikakirjat, hän saiko muuttumaan teollaan uljahalla asiat Suomenmaan; vaan hämmästyipä kyllä läheinen maailmans', Karl Lagerbring, Toll marski ja Piper kreivi kanss'.
SOTAMARSKI.
Rantsilassa riemu raikui, leiriss' oli juhlan vietto; voitost' oli Siikajoen tullut Cronstedtille tieto; eri seurueissa juotiin isänmaalle rakkahalle, onnen ensi koittehelle, palanneelle kunnialla.
Yhdessäpä siinä nähtiin kaksi everstluutnanttia, ukot Christjernin ja Lode, kokeneita sankaria. Vertaisena näiden rinnall' Aminoffkin istui siellä, piirin ympärille kertyi parvi nuorempia vielä.
Vapahasti niitä, näitä juteltihin juotaessa, suistaa tarvinnut ei kieltään seurueessa semmoisessa; päällikköiden heikkoutta ilman vaaraa moitittihin, nimist' ylpeist' ennen muita marskin nimi mainittihin.