Ja kokemiinsa kämmeniin ilolla katsoi myöskin tää, ja kun hän ryntäs, oli niin kuin maksais yrittää. Sitäpä nähdä kelpasi kun Suomen mies ja Kulnevi, ne kilvan kamppaelivat, nuo vahvat molemmat.
Kätensä raukes ainiaks, hän kaatui miekan kalskeeseen, mut nimens' yhä kunniaks on hänen kansalleen; ja missä häntä mainitaan, hän "sankariksi" sanotaan; oi kallis sana: "sankari," kun saat sen maaltasi.
Syviä meihin haavoja vaikka usein pisti peitsellään, on rakas meille maineensa, kuin meidän oisi hän; ei lippu niin eik' isänmaa voi veljeyttä vahvistaa välillä sotamiehien, kuin miehuus yhteinen.
Siis Kulneville hurraamme, ei usein mointa löytää voi; jos vuodattikin vertamme, sen sota hälle soi. Vihollinen jos olikin, sitähän mekin oltihin; hän löi, kuin mekin, riemuissaan, ken tuost' ois pahoillaan?
Vihattu olkoon pelkuri, häpeän, pilkan saakoon hän, mut eläköön, ken uljaasti käy sankar'tietähän! Iloinen hurraa, ponneton osaksi kelpo urohon, olipa sitten veljemme tai vihollisemme!
KUNINGAS.
Kuningas Kustaa Aadolf salissaan noussut on, vait'olon lakkauttaa ja alkaa lausunnon. Hänellä kuulijoita on kolme kaikkiaan: Toll marski, Piper kreivi, Karl Lagerbring, ne vaan.
Kuningas silloin virkkoi, vakaana lausui näin: "Suomessa armeijamme käy yhä taaksepäin; toiveemme Klingsporista on tyhjiin rauennut, ja Viapori mennyt, se pylväs kaatunut."
"Olemme ilmestykseen turvanneet yhtenään, pää-enkeli vaan viipyy, sit' ei näy vieläkään. Kuitenkin sodan ryske lähemmäks yhä saa; se meistä, kuninkaasta, on arveluttavaa."
"Siis kuninkaallisesti olemme päättäneet, ja vakaan päätöksemme myös täyttää tahtoneet; me, näätte, tuottanehet olemme puvun sen, min Leijonamme vihki Narvalla taistellen."