Semmoinen hän, kun ratsuaan kädessä kalpa kannusti, ja samanmoinen, sanotaan, kun joskus levähti, kun, lyhyt turkki yllähän, talosta toiseen kulki hän, ja, missä piti parhaana, viivähti vieraana.
Mon' äiti kertoo kauhuaan, kun kursaamatta Kulnev tuo kehdolle astui suorastaan pienoisen armaan luo; mut lisää: "Lasta suuteli hän vain ja nauroi lempeesti, kuin kuvansaki seinällä, jos astut lähemmä."
Se varma, että luonteeltaan ol' ukko Kulnev herttainen; lisäksi juoneen moititaan, syy oli sydämen; ja sodassa ja rauhassa se sydän oli mukana: hän suuteli ja surmasi ain' yhtä hartaasti.
Mont' oli Venään urhoa, joist' aikakirjat kertovat, jotk' ennen sotaa maineessa jo meillä olivat. Barclay, Kamensky, Bagration, tääll' oli tulleet huutohon; ei pelkkä lasten leikki tuo, sen ties, kun ryntää nuo.
Vaan Kulnevist' ei tiettykään, ennenkuin sota lähestyi; kuin myrsky merell' äkkiään hän silloin ilmestyi, niin ankarana, outona kuin pilvest ukkossalama, ja nähtiin koht', ens' lyönnistään, mit' oli miehiään.
Ol' leikist' illall' uupunut niin Suomen mies kuin Ryssäkin. Jo luullen; "kaikk' on loppunut", levossa maattihin; mut unessa kun parhaillaan hopeita, kultaa näemme vaan, "aseihin!" huutaa vartio, ja siin' on Kulnev jo.
Tai Ryssäin teiltä kaukana kun kuormain kanssa kuljettiin ja syötiin, juotiin parhainta ja oikein ahmattiin, paraasen riemuhun yks, kaks saa Kulnev kuokkavierahaks, ja tomupilvi pölähtää, ja keihäät välähtää.
Jos silloin seistiin vankkana ja tehtävämme tehtihin, niin parta kestiss' ukolta se kärvennettihin; mut tuimana jos oltu ei, niin hän se viinat meiltä vei ja lupas lainan kuitata Don-virran rannoilla.
Jos tuiskut oli, satehet, öin, päivin, suvin, talvisin, ne kaikkialla kujehet havaittiin Kulnevin; ja sotarintaan vastakkain kun saatiin rivit armeijaan, niin tunnettiin koht' iskuistaan tuo poika aromaan.
Mut Suomen sotajoukossa ei ollut ainoatakaan, jok' ei ois Kulnev-ukkoa pitänyt vertanaan. Kun huomas tutut kasvot nuo, niin ilost' irvisteli tuo, tuo karhu Saimaan seutujen kasakka-veljellen.