Kädet laski ristiin rinnoillensa ukko, näin kun oli lausunut, hongan juureen nukkui hiljallensa, missä oli istunut, luottain oivaan temppuhunsa vaan, ettei pakenisi milloinkaan.
Suomen joukko, taas kun joutui ilta, viime taisteluns' on taistellut, voima mennyt Suomen sankarilta, toivokin jo rauennut; niinkuin laine luotoon särkynyt, taantumaan käy sotajoukko nyt.
Missä kulki, kuului haike'inta tuskaa, huolta, huokausta vaan; rauhatonna riehui joka rinta, Hurtti vaan on levollaan; missä rivit lyötiin hajallen, siihen vanhus vaipui unehen.
Nukkui, niinkuin muisto Kustavista ois jo mennyt hänen mielestään, nukkui unta nyt niin rauhallista, mit' ei viime yönäkään, luottain oivaan temppuhunsa vaan ettei pakenisi milloinkaan.
KULNEV.
Kun iltaa viel' on hetkinen ja huvitusta muisto suo, mä Kulnevista juttelen, lie sulle tuttu tuo. Sep' oli vasta kansan mies, hän elää ja hän kuolla ties, mies parhain, missä taisteltiin tai maljaa maisteltiin.
Yöt, päivät kun sai taistella sit' ilonansa piti hän, ja kaatumista kukkana vaan sankar'elämän. Jos mikä aseeks sattuikaan, ol' yhtä, kunhan kaasi vaan, jos miekka taikka pikari, jos joi tai tappeli.
Hän harras myös ol' lempimään, nopeesti kullan valitsi; tulesta tuskin pääsikään, niin tanssit toimitti. Yön sitten armasteltuaan, hän kengän riisui kullaltaan, ja viiniä sen täynnä toi ja lähtömaljan joi.
Ja miehen muodon, näitkö sen? Monella vielä tuvassaan on kuva kummanlaatuinen, paljasta partaa vaan; mut astu liki, näetpä kuin se parran alta hymysuin ja silmin loistaa lempe'in, se kuva Kulnevin.
Mut kylläp, outo vaalistui, kun Kulnev päälle karkasi; ken hiukan hiittä kammoksui, se pelkän häntäki. Viel' enemmän kuin keihäällään peloitti hän jo näöllään, mieluumpi hänen iskunsa kuin musta tukkansa.