Oli markkinat ja täynnä kadut kansaa, kalua, mull' ei katsomahan ollut eikä ostoon halua. Ilman aikojani käyden joutuin kadun kulmahan, missä väen tungoksessa vaunut nähtiin seisovan.
Suottako ne seisattuivat, vaiko pakosta kenties?
Kuski piti ohjista, ja kansaa ärjyi vanttimies.
Mutta vaunuiss' istui herra, mukavasti nojallaan,
suopel-kaulus viitta yllään, tähtirivi rinnassaan.
Katsoin, katsoin. Mennyt aika välähti nyt muistihin; nähnyt olen kasvot nuo, mut milloin, missä, arvelin, Salmellahan Lapualla joukoss' oli urhojen, kapteeni hän oli silloin, nytpä kenraal' ylhäinen.
Kovin oli muuttunutkin, ei niin paljon vanhuuttaan, kuin tuon korskan näön kautta, jonka sai hän arvostaan. Liekö ylpeyttä? Ehk' ei;—olo, käytös, muotokin tyyntä oli, mutta suurta, jäykkää, kylmää kuitenkin.
Sotatovereita aina iloll' olen kohdannut, tuota katsoin ainoastaan, sydän siit' ei sulanut. Loista, pöyhkeile, ma mietin; ennen yhdess' oltihin, silloin verilläsi olit koristettu paremmin.
Nytpä laulu kaikui, sanat, jotka kerroin, särähti, väen hälinässä ääni kimakasti värähti: "Ystäväni, miehet, vaimot, onko tässä kuulijaa, joka vanhan krenatöörin laulun kuulla haluaa?"
Minä olin yksi niitä, yksi hänen lajiaan, ja ma ylpeästi käännyin selin herraan korkeaan, astuin askeletta pari kautta väen tungoksen, saavuin sotamiehen luokse, missä istui laulaen.
Paljainpäin hän portaill' istui, ylevänä ryhdiltään, piti hattukuluansa vasemmassa kädessään; tämä käsi saattoi vielä ottaa suodun antimen, käsi toinen oli poissa, sota oli vienyt sen.
Ja hän lauloi rahvahalle, kutka kuulla tahtoivat. Laulu huono, palkka halpa, halvat myöskin kuulijat; minun kanssan' ystävyksin vieress' ukon seisoi vaan nuori ylioppilas, ja pari poikaa risoissaan.
Mutta muistoista hän lauloi loistopäiväin menneitten, sankareista, urhotöistä aikain unhotettujen, viime taistelusta lauloi isänmaamme armahan, surun, voiton kultapäivist', ajoist' ikikunnian.