"Kuusineljätt' olen", lauloi, "taistelua taistellut, nälät, kylmät kärsinyt ja yöt ja päivät valvonut; sotarinnass' olin miesi, nyt jo olen kelvoton, käsi toinen Uumajall' on, toinen tässä voimaton.
Onko nuoremmissa ketään, joka myötä olikaan, milloin kuului: 'Miekkaan, miehet, rikottu on rauha maan', Silloin miesten mielet hehkui, oli toista kuin on nyt, silloin hehkui tääkin sydän, joka koht' on kylmennyt.
Hämeenlinna, ensikerran kun sun kuutamassa näin
Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin!
Oli myöhä, ilta kylmä, matkast' olin väsynyt,
mut en lepoa, en suojaa minä muistanutkaan nyt.
Ei, sun jäilles, tantereilles mieleni se paloi vaan, siell' ol' enempi kuin suoja, enempi kuin lepokaan, siellä Suomen sotajoukko, nuori, uljas, urhoinen. Meihin silloin Suomi katsoi, ja me kaikki Suomehen.
Kunniata ukko Klercker ijät päivät saakohon!
Vanhus, vaivan nähnyt, näytti vielä mieltä urohon.
Muistan hänen harmaan päänsä, kun hän ympär' ratsasti
ja kuin isä sulosilmin poikiansa katsasti.
Vihollisen vertaisena, pojin kuusin tuhansin, riemuin viel' ois kunnialla käynyt verileikkihin. Poiss' on pelko, epäilyskin, taistella nyt mielitään, toinen luottaa toisehensa, häneen me ja meihin hän.
Silloin Klingspor saapuu, marski, ylpeä kuin kuningas, kaks' on leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas. Silloin Klingspor saapuu, ottaa arvollansa komennon, antaa käskyjä kuin Klercker, mutta käskee pakohon.
Tähtiyö, min valvoa ma Hämeenlinnan jäillä sain, aikain viertyäkin vielä kirkkaan' olet muistossain, vaikka siellä miehuus turhaks, toivo tyhjäks' tehtihin, vaikka kurjan raukan tähden unelmaks jäi voittokin.
Milloin saa hän tuomionsa, milloin töistään vastata, siitä että taappäin kulki, kun voi eespäin astua, siit' ett' on hän miehuuttamme, mainettamme häväissyt; että kyynel vuoti, miss' ois verta vuotaa pitänyt?
Horjuimmeko Siikajoella, kun sai koittaa viimeinkin?
Jalkoihinko Revonlahdell' luotettiin vai käsihin?
Adlercreutz sen virkkaa voisi, Cronstedt myös ja moni muu,
mut ne sankarit on siellä, miss' on sanatonna suu.