Jalot lausuin nimet, heille kiitosta ja kunniaa!
Monta heidän vertaistansa povehensa peitti maa,
Döbeln lepää, Duncker lepää: kysy heidän aikojaan,
niistä tietää, niinkuin tässä, halpa sotavanhus vaan.
Miks en kaatua ma saanut missä monet urhot nuo, missä juhliansa vietti Suomen sankarjoukko tuo, miss' ol' onni meille lempein, maine kirkkaimmallahan, kentill' Alavuden, Salmen, Siikajoen, Lapuan.
Näin ei taas ois ollut pakko rientää Pohjaan kolkkohon, eikä voittoriemuamme vaihtaa epätoivohon, eikä surra tovereita, joita jäätyi tuhansin jäillä Tornion tai suotta Kainuull' alttiiks pantihin.
Raskas ero Suomenmaasta, karvas palkka vaivojen! Meitä tuli pieni parvi Länsipohjan rannoillen; uskollisna kastoin vielä Ruotsin hiekkaa verelläin, nytpä torilla ma laulan, leipäpalaa pyydän näin.
Herra maata varjelkohon! Vähät muusta huolikaan; henki, onni, käsi, jalka sotamiehen menköön vaan! Herra maata varjelkohon, se on ponsi virressäin, sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin."
Ja nyt nousi ukko, läksi palkkiotaan keräämään, jotkut antoi äyrin hälle, useimmat ei sitäkään; niin hän tuli vaunuillenkin, kääntyi herraan korkeaan, syvään kumartuen pisti esiin hattukuluaan.
Kenraalinpa, suuren herran, tähtiin, kultiin puetun, muoto muuttui ja hän tempas ukon hatun oijetun, katsoi häneen, katsoi kansaan,—samassapa heittikin pitkin toria jo kaikki aarteet vanhan soturin.
Vanhus seisoi hämmästyksin, herra loihe lausumaan:
"Kuulin laulus, taistellut ma olen eestä saman maan.
Muisto tuo ett' elähyttää vanhanakin minua,
siitä, näet, ylväs olen, ylvähämpi sinua."
"Tosin verileikiss' usein toivehemme pettyivät, tosin voittommekin pian tappioiksi kääntyivät; mut ei siltä meidän tarvis kumarrella nöyrtyen, hattuni ma pidän päässä; pidä sinä samaten!"
Lausui näin, ja kirkastus nyt hohti hänen kasvoillaan, ja hän hatun miehekkäästi päähän painoi sotilaan; lausui sitten,—vielä ilost' ailahtaapi sydämen', muotoaan kun aattelen ja puhettaan kun muistelen: