Oi kulta-aika riemukas, suloisin, armahain, kun nuor' on ylioppilas, ja puutetta ei laisin, ja huolt' ei tuntis ollenkaan, kun viikset vaan sain kasvamaan!
En tiennyt muiden hädäst', en, ilosta sydän sykki; vahv' olin, punaposkinen, ja kaikki suonet tykki. Niin nuori olin, riehakas, ja ylpeä kuin kuningas.
Mut hyljättynä majassaan Stool istui nurkumatta, loi nuottaa, imi piippuaan, meluumme puuttumatta, Tuommoisen suhteen; sen mar ties, min' olin oikein aika mies.
Minusta näky hupaisin ol' ukon käyrä varsi ja kasvot, jäykät liikkeetkin ja vanha vaateparsi, vaan konkkanenä erikseen sangattomine lasineen.
Monasti menin ukon luo ilveilemään suotta, Mik' iloni, kun suuttui tuo, la hältä ratkes nuotta, kun kädest' ukon kävyn vein, ja paikoin väärän silmän tein!
Hän silloin ylös kavahtaa, mun ovest' ulos työntää; sananen, hitu vaakunaa, ja taas hän rauhan myöntää. Ma tulin taas kuin ennenkin ja samoin taaskin ilveilin.
Ett' oli nuori aikoinaan myös ukko kerran ollut, enemmän nähnyt matkallaan ja kauemmaksi tullut, en sitä silloin huomannut, siks' olin liian oppinut.
En myös, ett' ilomielin hän verensä tuorehimman vuodatti eestä maamme tän nyt mulle rakkahimman, Ma olin nuori, riehakas, hän vänrikki, ma kuningas.
Mut moisiin ilveilyksihin vihdoinkin kyllästyin mä, Kuink' oli, talvipäivääkin lyhyttä pitkäksyin mä; olipa oikein outoa, ei tahtonut se loppua.
Ma tartuin ensi kirjahan, hakien huvitusta, ol' teos tuntemattoman se Suomen taistelusta; armosta vaan tuo kansiton lie päässyt muiden joukkohon.