Mukaani vein sen, kääntelin sivuja jonkun hetken, en tiedä, kuin näin esihin sain Savon miesten retken; ma lu'in rivin lu'in kaks, vereni tunsin kuumemmaks.
Näin kansan kaikki koittavan edestä kunniansa; näin sotajoukon voittavan nälissään, viluissansa. Jokaista sanaa, lukeissain, suudella tahdoin innossain.
Vaarassa, tulen keskellä tuon parven urhoutta! Mill' ansaitsit, maa raukka, sä noin suurta rakkautta, noin kallis kuinka olla voit, kun leiväks pettua vaan soit!
Aloille aatteheni mun vei tuntemattomille, uus elo syttyi sieluhun, aavistamaton sille; kuin siivin lensi aikani, kuink' ol' lyhyt kirjani!
Se loppui, samoin iltakin, vaan hehkuvalla miellä mä lisää kuulla halusin ja selvitystä vielä. niin moniin kohtiin hämäriin. Luo vanhan Stoolin läksin niin.
Häll' oli paikka entinen ja työkin samallainen. Vastaani lensi ovellen jo katse nurjamainen; olipa, kuin ois kysynyt: Vai yökskään ei saa rauhaa nyt?
Mut muuttuneena tulin ma, miel' oli toisenlainen: "Luin Suomen viime sodasta, olenhan Suomalainen. Mua lisää kuulla haluttais, kentiesi teiltä sitä sais?"
Näin lausuin. Silmäns' ihmeissään luo ukko nuotastansa; ne loistavat, kuin seisois hän edessä rintamansa: "Jotakin ehkä tietäisin olinhan sieltä minäkin."
Ma istun olkivuoteellen; sanella Dunckerista hän alkaa, töistä urhojen ja Malmi kapteenista; hänellä kasvot kirkastuu, oi, kuinka hän nyt kaunistuu!
Hän veripäivät nähnyt on ja käynyt surman tiellä, ja voiton nähnyt, tappion, jonk' äityy haavat vielä; häll' on niin paljo muistissaan, maailma mit' ei muistakaan.