Siin' istuin hiljaa, kuultelin, ei sanaa kadonnunna; puol'yö, kun sieltä erkanin, jo oli kulununna; hän saattoi minut ovellen, mua iloisesti kätellen.
Nyt viettää yhdess' aljettiin eloa hauskaa ratki, murehet, riemut jaettiin ja yksin "vaakunatki." Nyt olin vain yl'oppilas, hän suurempi kuin kuningas.
Ja ukon suust' on tarutkin ne, joita laulan tässä. Niit' usein öisin kuultelin pärehen liekinnässä. Ne korutont' on kertomaa, ne ota, kallis synnyinmaa!
PILVEN VEIKKO.
Enempi kuin elämä on lempi, enempi kuin lempi moinen kuolo.
Synkeässä metsäss' oli mökki, salomaalla, syrjäss, aivan tiestä; missä syksyst' alkain sota liikkui. Vainolaisen silmä sit' ei nähnyt tietä tallannut ei tänne vievää vihamiehen jalka; sanan toi vaan verisistä tappeluista kaarne vaakkuin ilman alla, taikka kotka joka kylläisenä kuusess' istui, taikka hukka, joka hurmehista saalistaan vei korven komeroihin.
Tuvassaanpa pitkän pöydän päässä isäntä nyt pyhä-aatton' istui, huoahdellen arkihuolistansa. Kiinteästi käteen nojaa poski, lujaan kyynärpääkin pöydän päähän, mutta silmä välin syrjään vilkkui, pysymättä hiljaa paikallansa. Tuvass' olijoist' ei tuota nähnyt, perhekunnasta, ei kumpanenkaan, tytär ei, ei myöskään ottopoika; sylityksin istuivat he vaiti, käsi kädessä ja poskitusten, lieden luona aivan huoletonna.
Vanhus viimein loihe lausumahan. Viisahalle sanat oli selvät, vaikka vaan kuin huvikseen hän lauloi, niinkuin virsi vieri, sanat sattui:
"Korven kuninkaaksi karhu syntyy", niin hän lauloi, "kankaan kauneeks honka; mutta ihmislapsesta et tiedä suuruuteenko, voimaan valtaan, vaiko tyhjään turhuutehen syntynevi. Tupaan talvis-iltan' astui poika outona kuin metsän lieto lintu, eksyessään ihmis-asunnoille; pää se paistoi lakin haljenteista, kengän lumist' esiin pisti varvas, rinta paljas nutun riepaleista. Ken ja mistä?—Kysy: ken ja mistä, rikkahalta, joll' on isä, koti. Jokin tuuli kodistani tullee, taivaan pilvi taitaa veljen' olla, lunta vain yön jaloilla ma lienen, jonka pois hän polkee tupaan tullen, jaloilt' yön ei sulanutkaan lumi, tuulen kansa' ei vierryt Pilven veikko, poika jäi ja nuorukaiseks nousi. Ensi vuotensa hän juoksi jouten, toisna vuonna kaskea jo kaatoi, eikä vierryt kesä neljäs vielä, kun jo karhun tappoi, karjan surman. Mutta missä nyt on miehen maine, suurempi kuin seudun muiden miesten? Missä kasvattajan toivo? Tässä kyyryss' istuu vanhus, vuottain turhaan sanan verran sotatöistä kuulla, kuulla, kukistuuko maa vai kestää. Tajua ei voi hän kotkan kieltä, käsittää ei kaarneen vaakkumista, saloon sanomaa ei vieras tuone; nuorukainen, ainoo tuki, turva, tytön mieltä vaan nyt tiedustaapi.
Niinkuin kesäll' iltasella, milloin luonto vaiti on kuin pyhäpäivä, tuuliainen tulee näkymättä; lentäin nuolena, ja lampeen iskee, leht' ei liiku, eikä havu huoju, jyrkän rannan ruohokaan ei häily, tyynt' on kaikki, syvyys yksin kuohuu niin, kun laulun kuuli, nuorukainen äänet', umpimielin, liikkumatta, kaihdoksissa istui, vaikka verta sydämestä joka sana syöksi. Tytön luona istui kaiken iltaa, läksi levollen, kun muutkin läksi, näkyi nukkunehen ennen muita, mut jo aikaa ennen heitä nousten, kohta aamun ensi koittehella, hiipi tuvasta hän hiljaa yksin.