Ennenkuin Suomessa taisteltiin, tuli morsioksi hän sotilaan; ja Svärd kun lähtöhön käskettiin, hän Lottansa vei mukanaan.
Heleät oli silloin posket nuo sekä suu mitä herttaisin, ja mustien silmien välke tuo näön häikäisi uljaankin.
Mut ei kevät kestä, ei kukkasetkaan, pian Lottakin surkastui: erin kolmin, hiukkasen kerraltaan, sen kauneus kuivettui.
Ens talven pakkanen siit' osan vei, ylen tuima ja aikainen, osa toinen ens kesän saalihiks jäi, sen paahteli päiväinen.
Ja kolmannesta, mi jäljell' ois, ei paljoa hän pitänyt; tuo kyynelvirtahan hukkui pois, kun kaatunut Svärd oli nyt.
Kun taas sota syttyi leimuamaan, ja hän taas tuli meidän luo, jopa tuskin muisti hän kauneuttaan, niin mennyttä kaikk' oli tuo.
Mut kaunis, vaikkapa toisemmin, oli silmissä hän sotilaan, kuten ennen hempeimmälläänkin, ylistettihin hänt' yhä vaan,
jo vaikk' oli ryppyjä siirtäynyt hymykuoppihin pareittain, ja kasvot kaikk' oli mustat nyt, ei silmät ne yksin vain.
Sota-onnea seurata mutkaisaa sepä mielehen eukon tän, ja joukkoa suosi hän harmajaa, rakas meille siit' oli hän.
Ja Svärdin kumppalit vierimmät, nepä muisti hän parhaiten, mitat heille hän kaatoi täydemmät, ja näin tuli maineesen.