Niin kulki hän karskine urhoinens' uljaana ja innoissaan, ja kun pyssyt paukkui ja luodit lens, ei kaukana Lottakaan.
Sill' urheus poikien rakkaitten, sepä hälle riemua suo, ja hän arveli kun tuli melskeesen: "Etähämpänä ei ole nuo."
Ja teltankin piti seisoa niin, "ett' urhot tilkkasen sais, jos ken tulis taisteluss' uuvuksiin, tai haava jos vaivuttais."
Ja jos teltan tilkkuja harmaita sinä katselit tarkemmin, näit luoteja käynehen vieraina, sitäp' eukko se kerskaskin.
Ma kerron vielä, jos sallit sä, teon, jonka ma viimeks näin. Oravaisten hurmekentiltä taas käytihin pohjaan päin.
Ja Lottakin myös; sai korjnuseen tavaransa hän vaivoin vaan; telttansa, kärryn lekkerineen sekä ontuvan hiirokkaan.
Levähdettiin. Hänpä se pauhas taas tapahansa jo tunnettuun, mut poiss' oli teltta, hän ryyppyjä kaas all' uhkean kuusipuun.
Suru hällä on, vaikkapa huulillaan hymyn joskus piilevän näät; suri urhojen huolta, ja nauraessaan oli kosteat poskipäät.
Niin silloin eukon luo läheten tuli teikkari, ratsumies; tuo katseen viskasi röyhkeisen, sekä suutakin soittaa ties.
"Ei hätää!" huusi hän, "viinaa hoi!
Tää poika se kustantaa.
Hei, kuulen kulta kuinka se soi!
Ja veikkoja niitäpä saa!"