Pois nyt kaikkein päästä hattu! Tyyni hartaus nyt on. Luodit lentää, välin sattuu viereen, välin joukkohon; miestä kaatuu täällä, siellä, seis! Ei liikahdustakaan! Isämeitä ynnä vielä siunauskin luetaan.
Vasta kun ol' äänehensä rukouksen päättänyt, tuli ukko säntillensä, hatun painoi päähän nyt: "Syösköön vaikka lemmon kansa vastahamme joukkojaan, eipä hätää Herran kanssa, hurraa pojat, eespäin vaan!"
Sitten koitti ryntäystä uskoineen ja miehineen; pelkoa ja epäilystä nyt ei päässyt sydämeen. Ydin nuori, vanha pinta, pilaa, totta vuorojaan, lumitukka, tulirinta, näin käv' ukko kulkuaan.
Väki virkkoi: "Tulimmainen! Nuor' on äijä jällehen; sydämessä veitikkainen vielä asuu entinen. loistaa hänen katseestansa voittoon meitä näyttämään: äidin rukous huulillansa, hän ei pelkää hiittäkään."
Verityöt ol' lopetettu, välin voittamallakin, rukoukset suoritettu, väki palas leirihin. Ilolla se lepäs siellä väsyneenä vaivoistaan. Lode? Kentäll' yhä vielä ukko kummitteli vaan.
Useimmin hän kulkuansa kulki hiljaa yksinään; pari miestä vaan pääs kanssa, parhaat hänen väestään. Miss' ol' ollut pahin pinne, päivä kuumin, raskahin, sinne mieli paloi, sinne hänet nyt vei jalkakin.
Kylliksikö hän viel' ei saanut? Niinkö oli kiihtypyt, että, vaikk' on kaikki laannut, viel' ei veriin kyltynyt! Ihaellako hän mahtoi tuonen työtä kauheaa? Lode? Ei, hän auttaa tahtoi, lähimmäistään pelastaa.
Missä suoni sykki vielä, hengen rahtu havaittiin, siellä viivyttihin, siellä hoidettiin ja autettiin. Kaikki saivat huojennusta, vihamies ja omainen, täss' ei tehty erotusta, veli oli jokainen.
Moni valmis henkeänsä hetken lainaks arvaamaan katsoi hänen käyntiänsä äänetönnä kaukaa vaan, nousi kesken huviansa, että saisi hetkisen vilpitöntä nauruansa nauraa tälle kummallen.
Väki virkkoi: "Hakkaa päällen! ukko huutaa ryntäissään, mutta sitte paikkaa jällen, minkä sattui särkemään. Vaan—se onkin Lode toinen, joka hakkaa, maahan lyö, ei tää äijä hyvänmoinen: hurjan pojan se on työ."