Kunnon poika-veitikkapa, sydämessä piilee tuo; vanha usko, vanha tapa siihen kotiin lämmön luo. Tyyni, vakava on pinta, mut jos silmiin katsahdat, ne kuin peilit kirkkahinta lapsenmieltä kuvaavat.
Nuttu halpa, käytös rehti, niin käv' ukko sotiaan. Tuli rauha. Täytyi tähti rintaan panna toisinaan. Mutta kohta syksykylmiin vaihtui kevät vanhuksen, poika parka, itkusilmin, rinnass' istui väristen.
Kun hän juhlapuvussansa ynseänä seisoi näin, väki kaikki seisoi kanssa unisilmin töllistäin, jotain tempuiss' aina puuttui, käänteet nurin tehtihin, kunne viimein ukko suuttui, kaikki hiiteen heittikin.
Mutta näin vain paraateissa toisinansa tapahtui; muulloin väen harjoitteissa vanhaan tapaan pukeutui. Hei, se oli toinen juttu! Nyt ei unta ollut kai; vanha herra, vanha nuttu, niistä toki selvän sai.
Temput tehtiin rivakasti, riemulla ja innolla, aina paljo paremmasta, kuin hän taisi toivoa. Muut' ei hällä tehtävätä, katsastaissaan miehiään: parrasta vain nyki tätä, tuota huiskas leikillään.
Väki virkkoi! "Tulimmainen! Vielä ukko nuori on. Sydämessä veitikainen vielä asuu vallaton. Aika satoi lunta päähän, ruumis raukes vaivoistaan, mutta katso, pilkistäähän poika silmist' aina vaan."
MATKAMIEHEN NÄKY.
Kenenkä linna se, jonk' äskettäin tien varrell' illan hämärässä näin? Niin komeaa ei tienoill' ollut toista. Mut kolkoksi kuin haudan muistan sen, ja synkäks', autioksi; akkunoista vain valo loisti yhden huonehen.
Ma seisahduin ja katsoin: kartanon salista valo virtas varjoton. Niin tarkkahan, kuin suinkin näkö jaksoi, sielt' ihmisiä etsin silmilläin, mut vaivaa tuskin tarkastus se maksoi, ma haamua vain kaksi siellä näin.
Ol' vaimo toinen, suruvaatteissaan ylevä, vaikka kumarruksissaan; hopeina valui pitkät suortuvansa. Mies toinen oli mustissa myös tää, pää pystyssä, vaikk' ikä lumillansa sen peitti myös; hän kantoi kynttilää.