Mä katsoin vielä. Salin seinähän ol' asetettu kuva; taulun tän likellä näin mä vielä taulun toisen. Kun nainen ehti niiden etehen, kohotti katsantonsa hän ja loi sen kuin rukoellen niiden puolehen.
Ken oli hän? On hetki kulunut: hän mennyt on ja valo sammunut, kuin kartanossa kaikki oisi maannut. Kenties hän oli haamu rauhaton tai kuvain kumartaja? Liekö saanut vieraalla maalla vieraan uskonnon?
Ei, haamu hän ei ollut rauhaton— min näit, se rauhaisaa ja totta on. Mut samaa matkaa jos sä kuljet toiste sivutse linnan samaan aikahan, salista kohtaa sua sama loiste, ja vanhuksen näät siellä kulkevan.
Jo monta ajastaikaa peräkkäin, tään saman palvelijan kanssa näin hän ennen yötä astuu kaikin illoin. Sen hetken päästä hänt' et nähdä saa; kun hetki toinen kulkee, hän jo silloin on ottamassa unta rauhaisaa.
Ne kuvat, joita siinä katsoivat, ne kaksi Ramsay veljest' olivat, he kasvoivat tään linnan katon alla. Lemulla toinen sortui kuolemaan, ja toinen heti jälkeen Lapualla, ja kumpanenkin eestä synnyinmaan.
Heist' urhotöitä taru kertoilee, ja Suomen runo vielä laulelee, kuink' kuoloon nuorna veljespari moinen maan eestä voittain oli lähtenyt, ykskolmatta kun vuotta oli toinen, yhdeksäntoista toinen täyttänyt.
Vaan vaimo, jonka veljeksien luo näit hiljalleen kuin haamun käyvän, tuo ol' äiti urho-veljein. Yöt' ei voinut hän käymätt' olla muisto-aarteilleen: hän kuvia ei siellä jumaloinut, hän hyvää yötä lausui lapsilleen.
VÄNRIKIN TERVEHDYS.
(Gregori Tigerstedtille Revonlahden tappelun videntenäkymmenentenä vuosipäivänä).
Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten kulkeissas täällä elon tanterella, kuink' outo voima, pakko sisäinen toist' ihmistä voi toiseen taivutella? Näet muodon, äänen kuulet, riemastut, vaan et voi virkkaa, miks niin ihastut.