Mit' etsin, löysin nyt, ma tiedon sain, jot' oli yhtä raskas kaipaella riveistä Tigerstedtiä mä hain, mut hän on tääll', ei ole valvehella. Juur voittaessa, leikkiin innostuin, hän tähän nukkui rinnoin puhkaistuin.
Tuo urhokas! Viel' äsken hänen näin, kun nuorna, uljahana rynnäkköhön hän, esteet sortain, riensi eteenpäin kanuunan liekkiin, miekan mittelöhön; nyt kylmänä hän hangell' lepäsi, miss' äsken Ryssäin tulet sammutti.
Mut elon karvan kanss' ei kuitenkaan kadonnut rauha hänen muodostansa, vaaleissa vielä hänen kasvoissaan näin uljuuden, tuon tutun vanhastansa: tuo vakaa muoto mieleen mulle toi: viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Ja katso! Uusi päivä tulikin. Hän synnyinmaalle suojaks säästyi vielä. Ma hänt' en nähnyt enää sittemmin, vaan sä, jos hänet kohtaat elon tiellä, niin terveisiä sano Stoolilta, ja urhotöiltä, Revonlahdelta."
Näin kertoi Stool sinusta, urhokas, sä kunniamme kulta-aikain jäänne. Terveiset kätki ylioppilas,— ja harmaapäänä vihdoin esittää ne, vuossataa puoli kun jo siitä on, kun eestä maas näin astuit taistohon.
Se lempees sulje, tervehdyksen tään tuo sulle synnyinmaaskin; rivit luki se niiden miesten, jotka verellään sen muistot, toivot ja sen uskon tuki. Ne harvenneet on hartaammin siis vaan se muistaa eloon jääneit urhojaan.
Kiitokset saa tuo alttius rajaton; min hehku Pohjan jäälläkään ei laannut, kiitokset kallis verikin, jok' on turvaks vastaisuuden vuotaa saanut, ett' aina sille toivon sanat soi: viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Von Törne.
Von Törne ukon maininnutko lienen, tuon miehen Mikkelistä, tuskin tiennen. Uroja hänkin oli harmaita, ja Savon varajoukon johtaja.
Von Törne, näät, ol' aimo Suomalainen, kuin vanha tervaskanto rustokkainen, ei hevin saanut hänest' urakkaa, kysyttiin iskua ja navakkaa.