Hän tiesi sen, uskoi myös, kun lausui kansa, ett' oli rautainen hän luonnoltansa, ett' Törne vanhus piti puoliaan, ol' everstluutnantti tai majuur' vaan.
Ma ukon tunsin rauhan ajoist' asti, hän pyylevänä liikkui vakavasti, ois outo luullut pölkyn puetun kannuksihin ja sotanuttuhun.
Mut pölkyss' oli sydän saastumaton, ja vakaa sydän, sydän murtumaton, joss' aaltoeli veri tulinen, niin, miehen sydän raitis, urhoinen.
Ja synnyinmaata helliä se tiesi; ken tälle arvon soi, se kunnon miesi. Miks' niin? Hän syynkin tiesi ilmoittaa: se hänen, hänen joukkons' oli maa.
Mä muistan, kuinka kesken tuttujensa hän tuskin tiesi määrää puheillensa maast' tästä, "parhaimmasta päällä maan", ja kansasta sen, "hänen kansastaan."
Hän seisoi silloin hajasäärin, tätä hän mielin käytti tapaa ylpeätä, kosk' kieltää tohtinut ei yksikään, ett suomalainen majuuri on hän.
Ei vertaa tiennyt tälle kunnialle, hän siitä päätään nosti korkealle; maailmaa vastaan miekoin, miehineen hän käynyt ois ja valtakirjoineen.
Mut joskus, juttu kun tul' oikein vilkas, hän Suomalaisen typeryyttä pilkkas, kuink' ollaan rehdit, mutta tuhmatkin; hän silloin päästi naurun raittihin.
Mut annas, toinen moittia jos tahtoi,— vait! Moistahan vaan ukko yksin mahtoi. Puhuja viel' ei ollut päättänyt, kun vastuun sai: "Suu kiinni, herra, nyt!"
"Pöyhkääjä, kysyn teiltä, kansaa kussa maailmass' olette tai painetussa kirjassa huomanneet niin ylevää, niin viisast', uljasta, kuin kansa tää?"