"Sen kanssa viran puolest' olkaa kerta, miss' soivat luodit, missä sataa verta, ja sanokaatte, onko, kuka ties, älyä, tulta vailla Suomen mies!"
Kuin rauhan, niin hän sodankin ol' aikaan
Mä pääsin luokseen majoittajan paikkaan;
monia tunnen hänen tekojaan,
Lapuan päivästä nyt kerron vaan.
Me metsää puhtaaks oltiin perkaamassa, kaikk' oli valmiit vaan ja vartomassa, mut vanha herra käski seisomaan, kosk' ampui Suomen mies niin ravakkaan.
"Seis", huus hän, "pojat, saakaa tue puista ja niittäkää, kuin niitetähän ruista; nyt tulee hiiden hauska. Sihdatkaa! Karskisti vaan! Nyt ruokaa korppi saa."
Hälle tuttu oli kaikki väki, ei nimelt' yksin, mutta näöltäki, jokaista tarkkas, jonka nähdä voi, kuin isä kullekin hän sanan soi:
"Karl Hurtti, noin, tuo sattui kelpo lailla, ei luodin saaja liene muuta vailla! Kuin ennen ammut, korpraal' Flink! No kas, jo Pekka Peitsi kaatui, peijakas!"
"Voi, sääli kunnon poikaa tosiansa, nyt isä saakoon torpan Pekastansa." Näin lausui hän, näin johti joukkoaan, hän, suomalainen koko sielultaan.
Tul' Adlercreutzin sana: "Joutuisasti!
Väkenne eespäin, käykää kiiruummasti!"
Vastuunpa kumman ajutantti sai;
ja tyynesti ukko vastas vaan: "Niin vai!"
Voi hauskaa! Lipun luona pyylevänä hän seisoi hajasäärin, ylpeänä, kuin iankaiken aikois seisoa, ja lausuis luodille: "Seis, huutia!"
Mitäpä sanantuoja mokomalle? Tuo poika parka joutui ahtahalle: hän päätäpahkaa oli samonnut, vaan käskyä ei vanhus totellut.