"Nyt kesäpäivä loistavi, niin oudoks muuttaa mieleni tää aamu armahainen; jos haluat, niin lehtohon, suvisen ilman sulohon nyt käymme, nuorukainen; tää päivä juhlapäivä on."
Soturi vanha lausui tään, pois verkon laski kädestään ja ääneti muu johti; ja poikki kukkaniittyjen sinisen järven rannallen, mi kastehelmin hohti, nyt kävi kulku hiljainen.
Oi suloutta taivaan maan! Ei vanhus hiisku sanaakaan, vaan katsoo ihaellen. Sai kyynel hälle silmähän, kun käteheni tarttui hän ja kuiskas hymyellen: "Maan eestä kuolisitko tään?"
Vait olin. Sydämellisen vaan silmäilyn loin hänehen. ei vaatinut hän muuta. Ja hetken äänet' oltuaan ja kummult' ihaeltuaan taas seudun ihanuutta, hän ääneen puhkes lausumaan:
"Rannalta tältä palasen maat' ihanaista isien sa näet, nuorukainen: kuin Virtain järvet ihanat on Saimaan sadat lahdelmat, Imatra pauhaavainen ja Vuoksen aallot vaahtoisat."
"Ja jos käyt Pohjan äärihin, laelle tuiman tunturin, yht' ihanaa siell' oisi; ja jos sa rannan aukean näet Pohjanlahden huuhtoman, niin rakkautta loisi sinulle Suomi rintahan."
"Mut käsitätkö mieleni ja kyynelen, mi vierevi nyt hiljaa silmästäni, ja muistoa miks herättää niin suloista, niin synkeää tää päivä mielessäni? On viides Heinäkuuta tää."
"Koittaapi päivä, loppuun käy; monesta jälkeä ei näy, kuin kulunut on suotta. Vaan tää jäi mulle muistohon, tää viides Heinäkuun, siit' on nyt seitsentoista vuotta; se Dunckerin vei kuolohon."
"Tääll' oli kansa Suomessa, viel' on se; surun tuttuna se kaikk' on saanut koittaa: sen alttius on rajaton, se tyyni, vakaa, jäykkä on, sen miehuus kuolon voittaa; se kansa meidän kansa on."
"Levossaan sinä nyt sen näät, sit' ei nyt häiri synkät säät, mut sitä hellit vainen; ma näin sen koetuksissa, tulessa, hallan kourissa, se ain' ol' yhdenlainen; arvaahan, mitä tunsin ma."