"Ma näin sen verta vuotavan, näin voittavan, näin sortuvan, mut pettäjää en lainkaan; maill', joita päivä pakeni, viel' urho hyinen taisteli, ja väistynyt ei vainkaan, vaikk' ihan toivo raukesi."
"Mik' urhoisuus, mi kestävyys, mik' into, mikä ylevyys ja vakuus vaiheissansa sill' olikaan, jot' ihanoi ja jolle sankar'nimen soi, nää miehet, tämä kansa, ja kuoltuakin jumaloi!"
"Mut kysy, jos sa milloinkaan urhoisan vanhan sotilaan ajalta tapaat tältä: oliko miestä kuitenkin, jok' oli kaikist' urhoisin? Saat vakaan vastuun häitä: niin, herra, tunsin Dunckerin."
"Kodista köyhäst' oli hän, laps saloseudun synkeän, ei suvultansa suuri, vaan tuli kunniaksi maan, nous' arvoon arvaamattomaan, ol' lujin Suomen muuri, ja muistons' elää ainiaan."
"Ja tämän maineen kirkkahan, sen omaks hälle hehkuvan sydämen lämpö antoi; ja synnyinmaallen armaallen kuin morsiolle, äidillen hän kaikki uhriks kantoi;— näin saavutti hän suuruuden."
"Hän kaatui; mutta kuolemaa oi suloista, kun kuolla saa noin loistehessa maineen! Ei huku unhojärveen hän, vaan lailla luodon vihreän kohoopi alta laineen; kuoleepi, eikä kuole hän."
"Maa, kukkaisissas loistaos! Suv'aalloissasi nostaos vihanta lehtiranta, rusoittaa vaarojesi suo. ja välkkyelköön virtais vuo, ja kohti taivaan kantta sininen Saimaa-silmäs luo."
"Niin että muisto vastakin, kun mainitseepi Dunckerin, ylpeillen virkkaa saisi: maa kaunis tuo, se hymyllään sai urhon lemmen syttymään; ken sit' ei armastaisi? Hän kuoli eestä kullan tään."
MUNTER.
Hautajaisihin näin kerran— sekin muisto maksaa vaivan— Adlercreutzin, jalon herran käyvän hiljaa, vaiti aivan; haudalle hän päästyänsä katsoi, hattu kädessänsä, kuinka sijaa soturille tehtiin, Hannu Munterille.