Tuoss' seisovi vanha sorja, uros katseellaan, sävyltään, lumipäinen, kookas, norja— sen moinen hän on näöltään.
Mut miksipä ukko nyt pauhaa?
Miks polkevi jalkaa nyt?
Eletäänpähän keskellä rauhaa,—
mikä vimman on synnyttänyt?
Älä huoli, ei vaaraa tässä, älä tuost' ole milläsikään; tavan ainaisen näet tässä, näet Essenin harmaapään.
Jo huutavi raittihisti, syyn virkkavi selvälleen: "Sinä Matti, sen päiväinen risti, lopun nyt sinust' oitis teen!"
"Vai vartoa näin unes tähden ijänkaiken tässä mä saan! Sinä tietänet, milloin lähden jokapäivä ma ratsastamaan?"
Ja tallista renki se pikaa nyt uljaan tuo orihin; hän ei nukkunut, siinä ei vikaa, heräs ehk' ylen aikaisin.
Pää pystyss', ääneti aivan edes orhin ohjaelee. Jalo ratsu—no leimaus taivaan!— väriseepi ja vaahtoilee.
Alas portailtaan hän saapuu, asu yllään, kenraali tuo, ja kannukset, ratsaskaapu; nyt orhiin katsehen luo.
Vait on hän, liikkumatonna, ei usko hän silmiään: "Näkö pettikö mun, sano, konna, sun työtäsi näinkö ma nään?"
"Mut jos kudot valheen viekkaan ja mulle nyt syötät sen, niin lähden ja tartun miekkaan ja pääs heti halkaisen!"