Vaan Mattipa, tuo sotamiesi, hätäpoika ei ollutkaan; työn kyllä hän tehneens' tiesi, mut vastasi myös teostaan.
"Kuin?—Valhetellako voisin?
Hävettää jo kun epäillään.
Isommassakin syyssä jos oisin,
ei valhetta sittenkään."
"Kasakan näin tuossa ma tiellä,
hän kerskasi virkustaan.
Sitä kärsiskö mies? Mitä vielä!
Heti läksin mä kilpaamaan."
Von Essen, se vanhus sorja, tuli hehkuva rinnassaan, lumipäinen, kookas, norja, hän kimmosi kiukuissaan.
"Pois", huusi hän, "lurjus, pian, pois tallihin käy takasin, ja myötäsi, ratsun sijaan, heti ruoska sa tuo tukevin."
Tuo Matti on mies, joka tuonaan oli luoteja kestellyt, kuninkaalt' oli saanut muonan, vaikk' Essenin leivässä nyt.
Ihan ääneti läksi hän alas, mut silmä se vaan salamoi, saman tien hän läksi ja palas, tukevimman nyt ruoskan toi.
Sen laski hän kourastansa: "Sotamies olin myös minäkin; minä ammutess' ampusin kanssa, ja lyödessä löin takasin."
"Jos kuin orhi nyt ruoskaa saankin, kun tein mitä parhaiten, niin potkaisenpa ma vaankin, ja kuin orhi ma potkaisen."
Kenraali kun uhkan on kuullut, taaks' suorana astahtaa; mut ei suutu hän, kuin ois luullut: miest' ääneti tarkastaa.