Hiljaa kuljettihin sentään eteenpäin, pohjoisemmaks yhä tultiin vähittäin: ukko, vaikka puoleen Pohjanmaata ehti, sama on, kuin milloin Uusimaalta lähti.
Matkakin se samaan tapaan tapahtuu: naurua jos kulkee hän tai seisattuu; nauraissa—se tietty—ruoskaa heilutellaan, selkää konin, äijän vuoroin koetellaan.
Vauhti, tyyneys ei muutu sittenkään. Spelt on auttamaton, yhä ennellään; ukon virkanuttuun ruosk' ei pysty mikään, nahka paksu Harmon virassaan niin ikään.
Siikajoellen näin viimein joudutaan, jäljell' isänmaast' on jäinen kulma vaan, tätäkin jo puolustaa on turha koittaa; mut voi vahva murtua, voi heikko voittaa.
Ennen iltaa ensi kerta taisteltiin, paon päivä voiton päiväks muutettiin; aalto ajeltu taas taapäin kuohahtaapi, virta kääntyy, vainottu nyt vainoaapi.
Miehestä käy mieheen sana riemuinen:
"Aamull' olkaa valmiit lähtöön jällehen!
Väki, kuormat kuntoon illan kuluessa,
reippaast' etelähän aamun koittehessa!"
Kaikk' on tehty, yö jo joutuu, nukutaan; nuori Blume vänrikki ei maannut vaan. Innon tuli hehkui mieless' urhoisassa, rauhaa ei hän saanut tuvass' ahtahassa.
Ulos astui. Hiljaist' on ja pimeää, tyynet, kylmät taivaan tähdet kimeltää; koitteen juova vaan, jos katsoit itää kohti, metsän laivoilla jo vaaleana hohti.
Näkyviss' ei ketään, rattaat, kuormat vaan hevositta, pohjaa kohden, paikallaan: muutosta ei laisin, kaikk' on vanhoillansa, niinkuin sama kulku alkais uudestansa.
Eipä—vähän toisin oli sentään nyt, vaikka sit' ei silmä kohta keksinyt: käännettyinä, hepo valjahissa, siellä rattaat perimmäiset seisoivat jo tiellä.