Oli nopsa hän muulloin kyllä, mut nyt tuli peijakkaat. Vilun tähden häll' oli yllä sudennahkat ja vuotikkaat.
Kun näin hän pakkassäässä etumaisena riens tulehen, ja jok' ainoan askelen päässä vajos pohjahan nietosten,
hiki äijän jo otsasta juoksi— kovin raskas virka on tää; välin kauhean painonsa vuoksi hänen täytyvi viivähtää.
Mut "Eespäin!" vaan tulisella hän innolla huudahtaa, "jos en jaksa ma astuskella, pojat, hoi, mua kannelkaa!"
Nämä kolme äijällä tällä oli murheissaan, iloissaan: miel' ylväs ja luonne hellä, veri kiehuva kuumuuttaan.
KUORMARENKI.
Vanha Speltkö unohtuis? Ei kumminkaan! Ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan; vertaistensa lailla unhottua saiskin, jollei heistä kaikist' oisi ollut laiskin.
Vaivaa maksoi heitä nähdä tosiaan, itse ukkoa ja hänen hevostaan. Josko hintaa kaksijalan askelella, taksaa ollenkaan ei nelijalkaisella.
Asu, ruokko oli vauhdin kaltainen, pörröss' ukon pää ja häntä hevosen: tomunsa toi Harmo kototallistansa, noen nenällään toi ukko pankoltansa.
Viimeisinä näin he aina kulkivat, naurua, arvaa, saivat molemmat; hepo torkkuin astui, unta veti miesi, miten kuormall' ukko pysyi, Herra tiesi.