Mut ainetta antaa lauleluun jo kerkes hän; läks kerran vieläkin taisteluun ylevimpähän, elo nuori se ennenkuin lakastui, ja jääks veri lämpeä kohmettui, ja kesken sankaritöitään käsi kuolohon hervahtui.
Veripäiv' Oravaisten kun murehin nous' onneton, joka toivot mursi ja voitostakin teki tappion, siell' uljuus häll' oli loistossaan, siell' luoti ei eksynyt ainoakaan, siell' lämpö tykkien kiihtyi, kun hän kasti ne hurmeillaan.
Tykin vierehen vaipui vihdoinkin, makas siinä maass', mut kun vihamies tuli patterihin, ylös karkas taas, huus miehillensä ja hyökkäs päin, avas tien läpi joukkojen piirittäväin, ja kaatui vasta, kun ehti väen riemuvan luokse näin.
Ei ollut hän kuuttatoistakaan, nuor' urho tää, mut ikää siinäkin, työ jalo vaan jos on elämää: moni harmeni kiillossa kunnian, joka seppelehens' olis loistoisan tuon poikasen voitonkruunuun iloll' altis vaihtamahan.
Niin, kuuttatoista ei täyttää hän viel' ehtinyt, kovan kärsinyt joukkopa tuo verissään suri häntä nyt, ja ruutuihin ympäri seisoivat siin' ääneti sankarit parhaimmat; kuink' kallis hän oli heille, sen silloin ilmaisivat.
Valitus ei kuulunut miehuuton, syvä kaipaus vaan, kehuks nuorena kaatunehen urohon ei sanaakaan; elon aamua Vegesack vaan ylistää, ja paaria Adlercreutz silittää, ja Drufvasta harvoin nähty helo kyynel herkähtää.
NUMERO VIISITOISTA STOLT.
Ihanainen päiv' oli päättynyt Lapualla, ja riemuiten von Döbeln voittaja ratsasti nyt, sotarintaans' silmäillen.
Joka joukkoa kiitteli lempeimmin— sanat suorat ne on sotilaan— sen kuntoa, miehuutt', intoakin kotimaataan suojelemaan.
Sotarintans' ääreen ehti jo hän, kun päiv' oli laskussans, kävi joukkoa sielläkin kiittämähän, jota johtavi kapteeni Schantz.