Oli harvennut se, hän huomas sen, näki aukkoja paljonkin; mut silmä jo kääntyi toisaallen, mitä mietti, hän lausuikin.
Jo kiittäessään hänen huomattiin yhä syrjähän katselleen: repaleinen raukka se seisoi siin' ihan ääneti, itsekseen.
Sitä miestä hän viittasi luokseen nyt:
"Mies hoi, tule tännemmäks!
Et taannoin syrjässä noin pysynyt,
verityöhön kun joukkoni läks."
"Sinä pyssyn—muistatko?—tempaisit kädest' uupunehen sotilaan ja miesteni jälkehen kiiruhdit sodan löylyhyn kuumimpaan."
"Sukeltaissamme peltoon, ennätit luo, kuni muut sinä myös sukelsit, ja kun taas näkyviin tuli urhoni nuo, eturinnassa ryntäilit."
"Kylän päälle kun käytihin hyökkäämään, ja ma silmäsin sinnepäin, etumaisena nuttusi reiäkkään taas patterin harjalla näin."
"Sepä miehen työ, koe semmoinen pian kunnian, mainehen tuo. Puhu julki nyt vaan, poik' urhoinen, nimes ensin kuulua suo."—
"Min lie nimen pappi se antanutkaan, sitä ihmiset ei kysyneet; enimmält' ovat aikani kaiken vaan mua Lurjukseks sanoneet"
"Hyvä! Lyö nimi silmihin herjaajan, ja siit' ole vaan suruton. Mut missäs, mies, kotis, lausuhan, ja missä sun turvasi on?"
Mäkirinteen tiehen viittasi hän:
"Tuoss' on kotipaikkani mun":
ja vahvaa näytti hän nyrkkiähän:
"Tähän näin minä turvaudun."