"Jos rikosta on maataan puolustaa, jot' ei voi kelpo sydän myönnyttää, miest' aseellista silloin rangaiskaa, laps, vaimo säästäkää!"
"Te voiton saitte. Teill' on valta nyt, siis minun tehkää, miten miellyttää! Mut laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää."
Näin lausui. Säikähtäen vavahtaa nyt sydän nuorten miesten molempain; mut kirkkaat silmäns' ukko kohottaa, kenraaliin katsahtain.
Tuon kasvoist' uhka oli hävinnyt, ja katsanto jo muuttui lempeäks, hän lujast' ukon kättä puisti nyt ja kumarsi ja läks.
Mut kädet ristissä kuin rukoillen nyt vanhus vaipui tuomar'istuimeen; hän voittajana ylimaallisen sai rauhan palkakseen.
Ja läsnä olleet todistivat niin— he kertoivat sen usein innoissaan— kirkastus ihmeellinen huomattiin nyt hänen kasvoillaan.
Ett' oli valo taivaan ihanin, siit' oli heillä yksi ajatus; mut mistä kaunis kohde syntyisin, siit' eri arvelus.
Sen toinen sanoi loisteeks auringon, mi kirkkaan paistehensa heihin loi; vaan toinen sanoi: "sisäistä se on, sen omatunto toi."
ADLERCREUTZ.
Ken joen rannall' on tuo miesi ylhäinen, jok' yli vetten, maiden katsahtaapi? Jo ryhti, huulten uhka, säihke silmien, kädessä miehekkäässä miekka tulinen urosta, sotilasta muistuttaapi. Hän yksinään on, ilman seuraajaa, mies nuori tullen mennen herrallensa vaan aika ajoin sanaa kuljettaa; mut takana ja eessä kaksi armeijaa veristä surmaa uhkaa toisillensa.