Näin kerran yksin virkahuoneessaan hän istuu kera kahden sihteerin; hän murtuneelta näyttää, vait on vaan; ja vaiti toisetkin.
Lepoa ois hän suonut, hetkeks vaan; se liikaa on. Taas ovi avaantuu, ja, aseellinen joukko seurassaan soturi ilmaantuu.
Soturi tuo se Ryssäin voimien pääkenraal' on, ei mikään halvempi; perällen astuu hän ja uhaten tuiskaisee jyrkästi:
Maaherra, taistelu on päättynyt, tän maan jo meille asevoima soi; kuin taistella sen miehet vielä nyt riveissä Ruotsin voi?"
"Kas, tuoss' on kynä, tuohon istukaa ja kirjoittakaa käsky ankarin: se tavaran ja hengen pitää saa, ken palaa kotihin;
mut hurjana ken vielä niskurois herraansa, keisaria vastahan, sen suku armott' ajetahan pois talostaan, maaltahan."
"Te ymmärrätte, kirjoittakaa niin."
Hän päätti, uhkan hymy huulillaan.
Wibelius katsoo tuomar'pöytään, siin'
on laki Ruotsin maan.
Kätensä lujaan laskee kannellen, ja silmä, kirjaan luotu, välkähtää: "Kenraali, niillä, joita uhkaatten, on suoja vahva tää."
"Meill' aarre kallis, turva aseeton se on, kuink' ikään onni vaihettuu; sen valtiaanne vahvistanut on, se häneen turvaantuu."
"Siin' ikivanhuudesta säädetään: jos rikkoo ken, niin syy on hänen vaan; ei vaimo vastuuss' ole miehestään, ei miesi vaimostaan."