Ken ollut lie? Uus tuokio—kaikk' on jo poissa, vaimo mennyt, valoton jo sali tuo kuin kaikki kartanokin. Ken? Virka! Aave rauhatonko vai ehk' outo kuvain kumartaja jokin, ken maalla vieraall' uskon vieraan sai?
Ei, aave ei hän ollut rauhaton, min näit, se rauhaisaa ja totta on. Mut samaan aikahan jos saavut toiste sa linnan tietä äsken kulkemaas, niin salista sua kohtaa sama loiste, tuon vanhan vaimon näet siellä taas.
Jo monet monituiset vuodet noin hän samaa tietään, samoin saattajoin yön maille saapuessa aina kulkee: hän hetken viipyy; toinen tuokio kun joutuu, lepoon hän jo silmän sulkee ja unta, rauhan unta uinuu jo.
Nuo kuvat, joita katsomaan hän jää, kaks oli Ramsay-veljest' ylevää, tääll' ylennyttä saman katon alla. Lemulla toinen kulki kuolemaan, ja toinen kohta jälkeen Lapualla, molemmat eestä armaan synnyinmaan.
Heist' urhotöitä taru virkkaa voi, ja heistä vielä Suomen runo soi, kuink' eestä maansa veljespari moinen sai voittain kuolla kevätvoimassaan, ykskolmatta kun oli vuotta toinen, yhdeksäntoista toinen nähnyt vaan.
Mut vaimo, jalo vieras, haamu tuo, min hiljaa veljen luota veljen luo näit liikkuvan, ol' äiti urhoin noiden. Siell' elää hän nyt muisto-aarteineen: ei kulje kuvia hän jumaloiden, hän hyvää yötä lausuu lapsilleen.
VÄNRIKIN TERVEHDYS.
(Gregori Tigerstedtille Revonlahden taistelun viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä.)
»Liet joskus tullut tuntemahan sen tuhanten joukoss' elon tanterella, kuink' outo voima, pakko sisäinen toist' ihmistä voi toiseen taivutella? Sua kohtaa kasvot, korvaas ääni soi, ihastut, kiinnyt—miks? Et virkkaa voi.
Mies oli Cronstedtilla väessään, mies mulle rakas vielä muistellenkin; mull' elo takana, häll' edessään, mut sama henki täytti kumpaisenkin. Unohdan paljon, pian myös, mut et mult' unhoitu, Gregori Tigerstedt.