Jo kiittäissään hänen huomattiin yhä syrjähän silmäilleen: otus mieron, mies risamekko siin' oli ääneti, itsekseen.
Luo viittasi miestä hän nyt: »Mies hei, liki astu, mit' arkailet? Kun taannoin tie verileikkiin vei, noin syrjässä ollut et.
Sinä kaatuneelta, sen muistat kait, vain tempasit pyssyn pois, ja miesten jälkeen riensit, hait, miss' ottelu kuumin ois.
Kun painumme peltoon, ennätät luo, kera painut, ja taas kun näyt, kun hyökkää taas väki voittoisa tuo, eturinnassa päälle käyt.
Väkirynnäköllä kun syöstiin ees kylän kimppuun, tykkejä päin, etumaisna taas takinriekalees minä patterin harjalla näin.
Hyvin tehty! Kas semmoinen urhokkuus pian kuuluu kauas ja luo, puhu siis, poik' uljas, nyt puhtaaks suus, nimes ensinnä kuulla suo.»
»Min pappi lie nimen pannutkaan, muut ei ole muistelleet, ovat mieronkoiraksi parhaastaan kuunpäiväni kutsuneet.»
»Hyvä! Lyö nimi vasten herjaajaas, ei haavoita haukun suu. Vaan missä, mies, kotis, kontu-maas ja missä sun turvas muu?»
Hän tielle viittasi ahteen taa
»Kotikontu on tuolla tuo.»
Hän nosti nyrkkiä valtavaa:
»Tää mulle turvan suo.»
»Kotis laatuun käy, hyv' on turvas myös, vaan mistäpä einees sait? Näpistyskö vai kirkkojen ryöstö on työs vai maantierosvous kait?»