Valkes aamu, nousi päivän pyörä, kaksi vain se nosti nukkumasta; tupa siivottiin ja eine tuotiin, mutta kaksi vain nyt pöytään istui; tuli louna, kolmatta ei kuulu. Varjoton viel' oli vanhan otsa vedettömät vielä neidon silmät, mutt' ei, vaikka lepopäivä sallis, ettoneelle painu kumpainenkaan. Kului hetki, hidas, kuin on hetki, kunnes sää, mi ilman rannall' uhkaa, nousee, puhkee, raehtii ja raukee, niin jo lohdutellen lausui vanhus: »Kylän tie on pitkä, tyttäreni; purot portahitta, vaarat jyrkät, suotkin satehista tulvillansa; lähdet tielle aamun koittehessa, tuskin iltaan sieltä joudut jälleen.»

Näin hän lausui. Tuot' ei kuullut tytär, istui mielin suljetuin, kuin kukka kedon yöksi umpun ummistavi, mitä mietti, itseksensä mietti.

Mutt' ei kauan istu impi heljä, kauemmin, kuin vartoo, päivän sammuin, kasteen virvoitusta kasvi hervas, kun jo kyynel poskipäälle vieri, painui otsa ja hän hiljaa lauloi: »Sydämeen kun sydän yhtyy, silloin halpaa kaikk' on, ennen kallehinkin, maa ja taivas, koti, taatto, äiti. Enemmän kuin maa on syli armaan, enemmän kuin taivas silmä hellä, enemmän kuin äidin, taaton tahto huokaus tuo tuskin kuuluvainen. Tenhota mi voima voi kuin lempi, lempivää mi paula pidättäisi? Sotkana hän sarvet poikki soutaa, yli vuorten kotkan siivin kiitää; palajaa jo ennen puoltapäivää, kunne vasta yöksi varrottihin.»

Kuuli vanhus kujerruksen vienon, huoli rintaan syttyi, rauha rikkui, kadonnutta etsimään hän lähti. Vaiti tuvast' astui, vaiti korven polkutietä tuskin tuntuvaista; metsän latvoille jo päätyi päivä, ennenkuin hän ensi taloon ehti.

Kolkolta, kuin honka liekin syömä autiolla kulokankahalla, kartano nyt näytti, rikas ennen; tuvass' emäntäinen yksin istui, lasta nukkuvaista liekutellen.

Niinkuin lintu, pyssyn pamahduksen kuullen äkkiä ja luodin lennon, säikkyy, vavahtavi, siiven nostaa, niinpä rahilt' oven äännähtäissä säikkyi nuorikko; mut riemuks suli hirmunsa, kun vanhuksen hän keksi. Vastaan juoksi, käteen tarttui, posket kyynelissä kylpi. »Terve», lausui, »terve, taatto vanha, kallis tullut tuskan vierahaksi. Kolmin kerroin terve hälle, josta vaalit, vanhus, kurjain avun, turvatonten turvan! Istu, lepää, uupunut on jalkas, ilomielin kuule, mitä kerron:

Syksyn kaiken sota riehui, maata ryösti ystävä kuin vihamieskin, sentään aseettoman henki säästyi; mutta lähipitäjästä parvi,— tuskin päivää siit' on,—sotajoukon myötä läksi vainolaista vastaan. Taisteltiin, ja meni voitto meiltä, harvat lähteneistä surman vältti, hajonneet kuin lehdet tuuleen nekin. Kosto nyt kuin kevättulva kuohui seudun yli; kaikki, miehet, naiset, aseeton kuin aseellinen, lyötiin. Aamulla jo tänne virta vyöryi, kirkkoon ensi kertaa soitettaissa, meillekin yks osui turman laine. Mutt' en viivy murheen muisteloissa. Köysiss' oli mieheni jo maassa, veri vuoti, väkivalta voitti, hätä suurin, avun toivo turha. Kättä kahdeksan jo mua raastoi niinkuin petoparvi saalistansa; silloin apu saapui, tuli turva, Pilven veikko pirttiin niinkuin myrsky, väkivallan hääti, häijyt kaatoi. Taloss' istun ryöstetyssä tässä, katon varpustakin köyhempänä, vaan nyt rikkain mull' on riemun päivä, jalo tuo jos vammatonna palaa puolison kanssa kylän mailta, kunne vihollista vainosivat.»

Vanhus viime sanan kuultuansa nousi, kuin ois levännyt jo liioin, mutta silmäss' asui synkkä huoli. Viipymään ei viihtynyt; vaan tietä kylään vaurahasen vievää riensi.

Kaukometsän taa jo päivä painui, kun hän, toivon, tuskan vaihemailla, kerkes asunnolle kirkkoherran. Kolkko oli kartano nyt suuri, tyhjä, raiskattu kuin puuton saari, nähty järven jäältä talviyönä. Tuvass' yksin takan vieress' istui rampa sotamiesi, vanha Miekka.

Nyt, kun ovi aukes ja hän tunsi kasvintuttavansa, pystyyn karkas vanhus vaivain, haavain herpaisema. »Vielä», virkkoi, »päivä meille paistaa, polvi uus kun astuu polkujamme, voimaa, miehuutta kun viel' on maassa. Moinen täss' on kirkonmeno ollut, että lapsi, kehdossaan sen kuullut, lapsenlapsilleen sen kertoo vielä. Katso, niinkuin ahnas susilauma tuli vihollinen voiton-vimmoin, ryösti, tappoi.—Virkkamatta jääkööt vähemmät, jos mieleen muistuvatkin; vaan kun murhiin muut jo kyllästyivät, julmimmat vain jälkeen jäivät, silloin surkeus tääll' yli partaan paisui. Jalo paimen, vielä rauhaan jäänyt, virmaan sidottiin nyt hevospariin, seuraamahan ratsumiestä raakaa. Lyhyt laki, oisi kohta ollut käsi turta, lysmynyt jo jalka, laahannehet maata valkohapset; yksin seisoi vanhus, korkeuteen silmän loi, kuin sinne katsoo silmä, kons' on maassa kaikki yötä synkkää. Kiitos olkoon! Silloin apu joutui; hän, tuo tullut, mistä metsän tuuli, Pilven veikko, lentäen kuin leimaus, heihin iski, sorti sortajamme. Toisten turvissa nyt elän täällä niinkuin murtokuusi muitten päällä, heille vastus, taakka itselleni; mutta ylistän mä elon arpaa, jalo tuo jos voittajana vielä taistelusta kirkon luota, palaa.»