Lakia puoltaa, kuormaa keventää on hälle pyhä velvoitus ja työ, lepoa päivän siks ei hälle jää, siks unta vaill' on yö.
Noin istuu kerran virkahuoneessaan, vain kaks on kirjuria seura muu, vait istuu, murtuneena muodoltaan, myös toiset vaientuu.
Sois hetken, pienen hetken levokseen; se liikaa on. Jo ovi aukenee, soturin samall' asesaattoineen hän eessään havaitsee.
Venäjän armeijan pääkenraali, ei kenkään halvempi, on tullut tuo; hän kohti käy, hän haastaa jyrkästi ja uhkakatseen luo:
»Maaherra, näätte sodan päättyneen, jo maanne meille asevoima soi; sen miehet taistella kuink' edelleen riveissä Ruotsin voi?
Kas tuossa kynä, käsky piirtäkää, kehoitus heille ankara: se saa tavaran, hengen turvan säilyttää, ken kotiin palajaa;
mut keisaria, herraansa, jos ken rikollisesti vastustava ois, kaikk' armott' ajetahan suku sen talolta, maalta pois.
Kai ymmärrätte, piirtäkää siis niin!»
Hän päätti uhkan hymy huulillaan.
Wibelius katsoo tuomarpöytään, siin'
on laki Ruotsinmaan.
Lujasti painuu käsi kanteen sen, ja silmä loistaa, kirjaan luotu tuo: »Kenraali, keskell' uhkauksien tää meille suojan suo.
Meill' aarre kallis, turva aseeton se on, jos hyvä, paha päivä saa; sen valtiaanne vahvistanut on, se häneen vetoaa.