Nyt äkkiä hän nousi, kuin havahtunut ois, ja päältään arkiryysyt kaikk' alkoi heittää pois, ja tallest' otti vanhat taas juhlatamineet ja jakoi kahtahalle, kähärät valjenneet.
Tuvasta valmis käymään jo tuossa sotilas, puettu sini-keltaan, ol' aivan arvokas; tuo vaskihela-hattu jalosti varjoo pään, on kasvot tuonen-tyynet, on sauva kädessään.
Taas päivä, pitkään piillyt, se päilyy, sees on sää; seitsemästoista päivä on elokuuta tää; vesillä, mailla tuuli vain hiljaa henkäilee; mihinkä kaunis ilma nyt vanhan viehtelee?
Täll' erää minne mahtoi nyt olla ukon tie? Kotiko kolkko ollut ja nurkka ahdas lie? Ja noin miks otti ylleen hän juhlatamineet? Vai Herran huoneeseenko vei äijän askeleet?
Vaan sieltä pyhät kellot ne eivät kaiu nyt, on kirkko tyhjä tyyten, kaikk' ovet teljetyt. Ei saapumista sinne nyt sanan kuunteluun, ei ollut Herran päivä tää päivä elokuun.
Mut palveltiinpa Herraa siell' äijän mielestä, jos kirkossa ei juuri, niin kirkon vieressä; näät harjult' alas rantaan tuoss' urhot Suomenmaan; ne maata, ruhtinasta nyt puolsi parhaillaan.
Seitsemästoista päivä ol' elokuuta tää, ja juhlapyhäks urho sen katsoi harmaapää. Tuoll' liehui Suomen lippu, sen luo, juur' aljettuun hän aikoi Adlercreutzin jumalanpalveluun.
Taas kuulla häll' on mieli, kuin miekat kalskahtaa, kuin kenttätykki veisaa säveltä tuttavaa, taas muistaa oma nuoruus, sen voima, urhokkuus, ja nähdä, verityössä kuin kestää polvi uus.
Niin aikeens' arvaellaan, niin ehkä ollut lie; ei aatoksia nähty, vain askeltensa tie. Hän rauhass' astui aivan, ja niinpä joutui jo luo kirkontörmän, kuumin kuss' oli ottelo.
Tiepuoleen siihen ukko nyt istui katsomaan uroita Suomen ynnä väkeä vieraan maan; työ missä toimin, siitä ei siirry silmä pois, ja usein muoto loistaa, kuin kirkastettu ois.