— Eihän hän vaan ole opiskellut Braunsbergissä tai muussa samankaltaisessa opistossa, jossa jesuitat kapinaa ja salamurhaa saarnaavat ja lähettävät vuosittain tänne lähettiänsä katolista hapatustaan tyrkyttämään, sanoi herttua, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
— Ei, poikani on opiskellut semmoisissa yliopistoissa, jotka ovat puhdistetun opin liesiä ja hän on Alamailla nähnyt jesuitat ja katolilaiset omassa hahmossaan.
— No hyvä, semmoisia miehiä minä tarvitsen, kavaluus ja petos ympäröivät minua joka haaralla, aatelisiin en voi luottaa, tänä päivänä ne ovat puolellani, huomenna minua vastaan ja siten täytyy minun alati olla varuillani. Lähetä poikasi huomenna puheilleni, tahdon koetella häntä, juuri nykyään tarvitsen luotettavaa miestä, joka veisi kirjeitä ja suullisesti keskustelisi Morits Oranialaisen kanssa tärkeistä asioista. Kenties on poikasi juuri se mies, jota olen tähän toimeen toivonut!
Laupeaasti laski herttua Bröijerin menemään. Täynnä toiveita ja riemastusta palasi pormestari kotia. Hän tapasi Antonion lukemassa takkavalkean ääressä.
— Suuria uutisia, huusi hän jo ovessa tullessaan. Sitte kertoi hän lyhyesti, mitä kaikkea herttua oli sanonut.
— Herrat ovat hukassa, toisti Antonio synkästi, heidän tuomionsa on herttua jo mielessään ratkaissut. Se, mitä Helsingissä on tapahtunut, osoittaa selvästi, miten hän maalakia tulkitsee. Eikö ollut puhetta kuninkaan lähettiläästä?
— Herttua etsittää häntä kovasti. Hän on kadonnut kuin tina tuhkaan. Ei kukaan tiedä, missä hän on, jatkoi pormestari ja loi tutkivan katseen Antonioon.
— Minun vangitsemisestani ei myöskään ollut puhetta?
— Ei.
— Parasta on kenties, että annamme sen unohtua, Arvid Tavast ei sitä liioin pakoittamatta ilmaise, eikä halua sillä ansioluetteloansa lisätä. Heillä lienee muutakin ajateltavaa.