Näin sanoen kaasi hän tynnyristä kahteen puuhaarikkaan. Pater ja mestari Didrik maistoivat kumpikin.
— Tämähän on parainta Espanjan viiniä, puhkesi mestari Didrik sanomaan.
— Meren annit ovat loppumattomia, sanoi vanhus hymyillen. Niinkauan kuin vieraat söivät, vallitsi hiljaisuus tuvassa eikä kukaan tehnyt heille kysymyksiä.
Aterian jälkeen oikaisi mestari Didrik itsensä suoraksi penkille ja vaipui kohta uneen. Pater sitä vastoin ei näy olleen levon tarpeessa, hän istahti penkille ja alkoi tarkastaa ympäristöään. Mies, joka oli kantanut lyhtiä rannalla, näkyi olevan isäntänä talossa. Hänen roteva vartalonsa, kiiluvat silmänsä, joita tuuheat kulmakarvat suojasivat, tiheä, hiukan harmahtava tukkansa ja punertava, pitkä parta antoivat hänelle hurjan, jopa julmankin ulkonäön. Pater, joka oli suuri ihmistuntija ja oli ollut tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa, huomasi kohta, että tarmo, voima ja kavaluus olivat tämän miehen luonteen perusjuonteina. Pater ryhtyi ensin puhumaan.
— Oletteko syntynyt tällä saarella?
— Enemmän kuin kaksikymmentä talvea on siroittanut luntaan ja kaksikymmentä kesää on antanut lämpöä ja valoa, sitte kuin minä asetuin tälle saarelle, mutta enemmän kuin neljäkymmentä vuotta ijästäni on kulunut muualla.
— Mikä sitte saattoi Teidät asettumaan tälle yksinäiselle saarelle?
Suonet vanhuksen otsassa paisuivat, hänen kasvonsa sävähtivät tummanpunaisiksi. Pian voitti hän kuitenkin nousevan liikutuksen ja vastasi:
— Te ette näy olevan niin vieras tässä maassa, kuin ensi silmäyksessä voisi luulla, ja paljon lienee siis Teille tuttua. Minä vastaan kuitenkin Teille: kysykää taivaan linnuilta, miksi he rakentavat pesänsä luoksepääsemättömiin paikkoihin, ja metsänpedoilta, miksi he kaivavat kolonsa erämaihin. Itsensä säilyttämisvaisto ja rakkaus vapauteen kehoittavat heitä pakenemaan pahimman vihollisensa, ihmisen, asuntoja.
Hän vaikeni hetkeksi. Senjälkeen kohoittaen luisen kätensä, jonka jänteet sinertävinä paisuivat todistaen työstä ja taistelusta, viittasi hän itää kohti.