SOEST. Sitä minäkin luulisin.
VANSEN. Jos nyt yhdellä tai toisella olis' sydän paikallaan, ja yhdellä tai toisella päätä lisäksi, niin me voisimme hispanialaiset kahleet katkaista kerralla.
SOEST. Herra! Niin ette saa puhua, me olemme vannoneet kuninkaalle uskollisuusvalan.
VANSEN. Ja kuningas meille. Huomaitkaa se!
JETTER. Tuotapa kehtaa kuulla! Sanokaa vaan mielipiteenne.
JOTKUT MUUT. Kuuleppas vaan! Tuo se ymmärtää asian. Se on ounas mies.
VANSEN. Minulla oli kerran esimies, joka tallensi takanaan pergamentteja sekä kirjeitä ikivanhoista lahjoituksista, sopimuksista ja etuoikeuksista; hänellä oli himo kerätä harvinaisia asiakirjoja. Yhdessä näistä oli meidän koko valtiosääntö: kuinka meitä alankomaalaisia ensin hallitsi erityiset ruhtinaat, aina ikivanhojen oikeutten, etuoikeutten ja pitämysten mukaan — kuinka meidän esi-isämme kaikkea kunnioitusta osottivat ruhtinaallensa, kun tämä hallitsi niinkuin hänen tuli; ja kuinka he heti olivat varulla, kun tämä ei tahtonut pysyä aisoissaan. Valtiosäädyt olivat kohta vastassa: sillä, joka maakunnalla, pienimmälläkin, oli valtiosäätynsä, omat säätykokouksensa.
RAKENNUSMESTARI. Tukkikaa suunne! Tuo on tietty tuon iän. Jok' ainoa kunnon porvari, sen verran kuin hän tarvitseekin, on selvillä valtiosäännöstä.
JETTER. Antakaa hänen puhua; saammehan aina tietää jotakin uutta.
SOEST. Hän on aivan oikeassa!