KLAARA. Voittenko minut väärin ymmärtää? Kreivistä minä puhun! Minähän puhun Egmontista.

JETTER. Elä mainitse sitä nimeä! Se on kuolemaksi.

KLAARA. Elä muka sitä nimeä! Mitä? Eikö sitä nimeä? Ken sit' ei mainitse joka tilassa? Missästä se ei löydy kirjoitettuna? Minä sen olen näissä tähdissä usein lukenut, kaikkine kirjaimineen. Ei saisi mainita! Mitä se nyt on merkitsevinään? Ystävät! Hyvät, kalliit naapurit, te uneksitte! Kootkaapas ajatuksenne! Elkäätte katselko noin tuijastelemalla minuun ja hätäisesti! Elkäätte tähystelkö noin yhtenään ja arkamaisesti syrjään! Minähän huutelen vain teille mitä jokainen kaipaa. Eiköstä minun ääneni ole teidän oman sydämenne ääni? Ken ei tänä hirmuisena yönä, ennen kuin levottomalle vuoteellensa käy, lankeisi polvilleen ja hartaalla rukous-tulvalla kiusaisi taivasta, että se pelastaisi hänet? Kysykää toisiltanne! Kysyköön itsekukin itseltään! Ja ken ei yhdy näihin minun sanoihini "Egmontin vapaus tai kuolema!"?

JETTER. Jumala varjelkoon meitä! Tapahtuu onnettomuus.

KLAARA. Tauvotkaa, tauvotkaa, te, elkäätte lähtekö hänen nimeänsä pakoon, hänen, jollenka te ennen olette niin iloissanne rientäneet vastaan! Kun maine kuuluutti hänen tulemistaan, kun huhuttiin: "Egmont tulee! Hän tulee Gentistä" — ne silloin pitivät itsensä onnellisna, jotka asuivat sen kadun varrella, jota hän oli ratsastava. Ja kun te kuulitte hänen hevostensa kavion-kopinan, niin silloin heitti jokainen työnsä pois, ja yli teidän haikeitten naamainne, kun te ikkunoista pilkistelitte pihalle, liiti niin kuin auringonsäde hänen silmistään, katse kimaltava iloa ja toivoa. Te silloin lapsianne kohotitte kynnyksiltä käsin ylös ja näytitte niille: "Katso, se on Egmont, tuo suurin tuolla! Se on hän! Se on hän, jolta te saatte kerran odottaa parempia aikoja, kuin joita teidän isäparkanne elivät". Ett' ei vaan teidän lapsenne tarvitsisi, teiltä kysellä kerran. "Minnekkä hän on urjennut? Minnekkä ne ajat, joita te lupasitte?" Ja me näin ikään olemme vaan sanasilla, kädet ristissä, petämme hänet.

SOEST. Teidän pitäisi ujostella, Brackenburg! Elkää antako hänen enää jatkaa! Estäkää onnettomuutta!

BRACKENBURG. Rakas Klaara! Tule, lähtään! Mitähän äitis' virkkaa?
Kenties —

KLAARA. Luuletko sinä, että minä olen lapsi taikka heikkopäinen? Mitä auttaa joku: kenties? — Et sinä tästä kauheasta varmuudesta minua nyhtäisi pois millä kulla toiveella vaan. Minua teidän täytyy kuulla ja vasta kuulettenkin; sillä, hyvinhän minä näin sen, te olette tyrmistyneitä ettenkä voi oikein selville tulla omassa rinnassanne. O, heittäkäähän läpi tänhetkisen vaaran yksi ainoa silmäys menneeseen aikaan, tuohon vasta-menneeseen! Käännältäkää sitten ajatuksenne sitä aikaa kohti, jok' on tulossa! Voittenko te siis elää, — sittenkin vielä jos hänet hukka perii? Hänen viimeisen huokauksensa myötä pakenee myös viimeinen vapauden henkäys. Minkä arvoinen hän oli teille? Kenenkä hyväksi hän oli valmis menemään mitä suurimpiin vaaroihin? Hänenhän haavansa verta vuotivat ja paranivat ainoastaan teidän hyväksenne. Ja tämä suuri henki, joka kantoi teitä kaikkia, täm' on nyt linnan lovessa vankina, ja salamurhan hirmupeikot ovat väikkymässä hänen ympärillään. Hän luottaa ehkä teihin, hänen toivonsa rientää teihin, hänen, joka oli tottunut vaan antamaan, vaan muiden vajaita täyttämään.

RAKENNUSMESTARI. Tule, naapuri!

KLAARA. Ja eikä minulla ole semmoisia käsivarsia, ei jänteitä, kuin teillä; kuitenkin minulla on mitä teiltä kaikilta puuttuu: uskallusta, ja se avu, että minä halveksin vaaraa. Jos minun hengitykseni vaan voisi tulistuttaa! Jos minä voisin teitä lämmittää ja elähyttää poveani vasten likistämällä! Tulkaatte! Keskellä teidän joukkoanne tahdon minä käydä! — Niin kuin lippu, varuton, liehuen johtaa jaloa sotilasjoukkoa, niin minun henkeni tulee teidän päittenne yllä liekkinä leimuta, ja rakkauden ja rohkeuden tulee yhdistää horjuvainen, hajanainen kansa yhdeksi peljättäväksi sotajoukoksi!