BRACKENBURG. Niin, maltapas! Katso ympärilles'! Täm' on samoja katuja, joita sinun oli tapa astua vaan sunnuntaisin, joita myöten sinä sievästi kävit kirkossa, joita mennessäsi sinä liikanaisen kainona pikastuit, jos minä virkkamalla jonkun ystävällisen tervehdys-sanan yritin seurata sinua. Nyt seisot sinä tässä, puhut ja puuhaat aivan julki Jumalan, ilmi ihmisten. Malta mielesi, armas! Mitä auttaa meitä tuo?
KLAARA. Kotiin! Niin kyllä, minä maltan mieleni. Lähde, Brackenburg!
Kotiin! Tiedätkö sinä, missä minun kotini on?
(He lähtevät.)
Vankihuone.
Tätä valaisee lamppu. Vuode on perällä.
EGMONT (yksinään). Vanha ystävä, aina uskollinen uni, pakenetko minua sinäkin, niin kuin nuo muut ystävät? Kuinka mielelläsi sinä laskeusit tänne alas, minun vapaan pääni päälle, ja viilistit minun kulmiani, kuin rakkauden suloinen myrttiseppele! Keskellä aseissa-oloa, elämän hyrskyvällä aallokolla, lepäsin minä herttaisesti hengittäen, kuin ikään kukoistava poikanen, sinun sylissäsi. Jos myrskyt ulvoivat kautta oksain ja lehtien, haarat ja latvat rauskahdellen vääntyilivät, pysyihän sisinnä kuitenkin sydämen manto sylvähtämättä. Mikä tärisyttelee sinua nyt? Mikä panee vapisemaan tämän lujan, uskollisen luonnon? Tunnenhan minä sen: se on tuon murhakirveen kalahdus, joka minun juurtani jäytää. Vielähän minä seison pystyssä, ja kuitenkin joku sisällinen väristys tunkee minut läpi. Niin, se voittaa tuo kavalajuoninen väkivalta; se kalvaen juurii tämän korkean, lujan varren, ja ennen kuin kuorikaan kuivaa, kukistaa ryskeellä, myrskeellä kumoon sinun kukkalatvasi.
Ja miksikähän nyt, sinä joka niin usein olet valtavatkin surut, kuin saippuarakot, päästäsi häätänyt pois, miks' et sinä nyt voi karkottaa tuota aavistusta, joka tuhansin kerroin harhailee sinussa edes-takaisin? Hamasta mistä ajoin on kuolema ruvennut sinua pelottamaan, tuo jonka vaihtelevain kuvien kanssa, niin kuin tään tutunkin maan olentojen kanssa sinä elelit vakaana rauhassa? — Vaan eipähän tää lienekään se raisu vihollinen, jota vastaan raitis rinta halajaa kilvotellen. Tää on linna ja vankeus, haudan esikuva, sankarille niin kuin epatollenkin inha. Jo oli sietämättömän tukala minun istua hyllävälläkin tuolillani, kun ruhtinaat juhlallisessa kokouksessa yhä uudestaan keskustellen neuvottelivat asiasta, mikä olis' ollut helppo ratkaistava, ja salin laipiohirret raskaina, jylsäin seinäin välillä, olivat kerrassaan maata minut kuolijaksi. Niin silloinpa minä riensinkin ulos, niin suittoon kuin suinkin, ja reippaasti ylös ratsahille, syvään hengittäen. Ja aika vauhtia väljään, tuonne, minnekkä me luonnostaan kuulumme! Ulos, vapaaseen väljään, maalle ja mannulle, missä joka ilmoinen luonnon läheisin lahja, maasta uhkuten, ja kautta toivon liihoitellen kaikki tähtölän siunaukset ympärillämme ilmastuttavat meitä, tuoksuten ja leimuten; missä me, tuon maasta-syntyneen jättiläisen lailla, ponnahdamme, äitiin koskemalla, kahta väkevämpinä ylös; missä me inhimisyyden tunnemme kokonaan ja inhimillisen himon joka suonelleen; missä into eteenpäin tunkeutumaan, voittamaan, kaappaamaan, kättään käyttämään, omistamaan ja hankkimaan, hehkuu nuoren metsämiehen sielussa; missästä soturi rajussa vauhdissaan anastaa myötä-syntyneen oikeutensa koko maailmaan, ja hirveässä vapaudessaan, kuin rankka, rakehillinen jääsade, viluilman viehkurina, hävittäen pyyhkii niityt, vainiot ja metsät, huolimatta mitään rajoista, panemista ihmiskätten. Sinä olet ainoastaan kuva, muisto-unelma tästä onnesta, jota minä olin nauttinut niin kauvan. Mihinkä sinut onkaan kohtalo kavalasti osuuttanut? Ja eikö raski rutosti, auringon nähden, suoda sulle kuolemaa, tuota, jota sin' et ole koskaan arastanut, — eikö? — valmistaaksensa sulle vaan haudan esimakua tässä ummehtuman tympeässä mädässä? Mitenkä lokaisen ilkeältä tuo löyhkää näistä kivistä! Minulta kelmenee elämä jo hyytyen; vuodetta niin kuin hautaa arastaa jalka. —
O, levottomuus, levottomuus, joko sinä edeltä käsin murhaa alotat, herkeä pois! — Hamasta mistähän asti on Egmont ollut yksin, näin ypö yksin tässä maailmassa? Ei tämä onnen-kohtalo sinua tee eperoksi, vaan epäilys yksistään. Onko kuninkaan hurskas rehellisyys, johonka sinä olet kaiken elämäsi ajan luottanut, onko hallitsijattaren ystävyys, joka milt' ei — niin, sinä sen hennot tunnustaa — joka milt' ei ollut rakkautta, ovatko nuo yks kaks kadonneet, kuin öinen virvatulen hohde, ja jättävät sinut synkällen uralles' yksiksesi? Vai eiköhän Oranialainen, sinun ystävies' etupäässä, tuumi jotain uskalijasta yritystä? Vai eiköhän kokonainen kansa kokoudu ja vastustamattomalla voimalla pelasta vanhaa ystäväänsä?
O, muurit, te, jotka tähän minut suljette, elkää pitäkö niin monen hengen hyvää tarkoittavaa intoa ulkona, poissa minusta; ja se uljuus, mikä muinoin virtasi heihin minun silmistäni, koitukoon se heidän sydämistänsä takaisin minun sydämeeni! Niin tosiaan, heitä nousee tuhat-määrin! He tulevat, seisovat mun kupeellani! Hellyyttään entää heidän hurskas toivehensa ylös taivaaseen, se anoo jotain ihmettä. Ja ell' ei joku enkeleitä laskeudu alas minua pelastamaan, niin mä näen heidän itsensä tarttuvan keihääseen ja kalpaan. Jo portit ammahtavat auki, ristikot räjähtävät rikki, muurit murtuu heidän käsissänsä maahan, ja Egmont astuu iloisena koittavan päivän vapautta kohti. Niin kuinka moni hyvä, tuttu naama on mua tervehtämässä riemuten! O, Klaara, olisitpa sinä mies, näkisin minä sinut varmaan täälläkin etumaisina, ja saisin siitä kiittää sinua, mistä ketään kuningasta liene tukala kiittää — vapaudesta!
Klaaran asunto.