Ma Luojan jäljennös, jok' arvelin
Jo ikitoden peiliin katsovani,
Ihailin taivaallista loistettani
Ja itseäin, mi maasta ylenin!
Vapaana voimani voitti kheruubit,
Se luonnon suoniss' alkoi soluella
Ja Luojan riemut muka aavistella —
Oi tuskan sain täll' uni-autuudella!
Yks leimaus! … mun maahan murskasit.
En vertas' oo: sa asut korkealla;
Jos pystyinkin sua esiin loitsimaan,
Sua pysyttää — sit' enpä voinutkaan.
Tuoll' olin hetkell' enkel-autuaalla
Niin suur', niin pieni mielestän';
Mun työnsit kädell' ankaralla
Taas ihmis-eloon synkkähän!
Mitä karttelen, tai ken mua johtaa?
Seuraanko mieltä kaipaavaa?
Jos toimin, taikka kärsimys mua kohtaa,
Eloni virta tuohon seisahtaa.
Suloisimmatkin hengen lahjat varhain
Pilaapi vieras liikatavara;
Tän mailman auvot löyttyämme, parhain
On muka taikaa, petosta.
Ens' elon antajat, pyhimmät tuntehemme
Ne hyytää huoli maan, alhaiset askaremme.
Kun sielu ennen toivon lentimin
Jo liehui tähtitarhan tuolla puolla,
Nyt soppihin se suostuu ahtaisin,
Kun onni kiiltää, hukkuu ajan vuolla.
Sydämmen juureen murhe muuttaa majaa,
Vireille sala-tuskat ajaa,
Levotta hyörii hän ja rauhas runtelee;
Ja haamuaan hän aina vaihtelee:
Mut haamun' olkoon vaimo, lapset, suku,
Tai veitsi, myrkky, vesi, valkia —
Sä säikyt nuolta, jok' ei kannata,
Sit' itket, mik' ei sulta koskaan huku.
Ma Luojan vertainen? Syvälti tunnen vaan:
Oon madon vertainen, jok' uurtaa sorassaan,
Sorassa-eläjän ja -syöjän, kun
Sen käymär' astuu, hautaa tomuhun.
Soraahan on tää seinä korkea,
Mua sadoin hyllyin aitaellen,
Nää kamsut tässä toukkakunnassa,
Tuhansin roskin mua ahdistellen!
Vai täällä kaipaamani saan?
Tuhatko kirjaa lukemalla tietää,
Ett' ihmiset on kurjat ainiaan,
Ett' onnen päivää joskus harvat viettää? —
Mit' irvit, ontto ihmiskallo sie?
Kai sunkin aivos kerta eksyksissä
Totuutta lempi, valoa etsi — mutta lie
Hapuillut surkeasti hämärissä!
Mua varmaan ilveilette, konehet,
Sulimet, putket, rattahat ja kalvat;
Ovella oon, te muka avaimet,
Haittanne haarakas, vaan sill' ei taitu salvat.
Kas päiväsyännä piiloten,
Ei verhoaan suo luonto riistää;
Mit' ei hän huoli näyttää ihmishengellen,
Et kairoin, vääntimin voi hältä irti kiistää.
Sa vanha kalusto, jot' en oo viljellyt,
Tääll' oot, kuin olit isäni eläessä.
Oi kääry vanha, ootpa kärvennyt,
Pöydällä untelon tään lampun kärytessä.
Parempi oisi mun nuo vähät tuhlata,
Kuin niiden orjuudessa huokaella!
Perintös hanki kättes voimalla,
Niin saat sit' omanasi nautiskella!
Mist' et sä hyödy, taakk' on tukala,
Min hetki tuo, se hyöty hetkisellä.
Vaan miksi katsantain niin kiintyy tuolle kohtaa,
Kuin malja tuolla silmillein maneetti ois?
Miks' äkkiään niin suloiselta hohtaa,
Kuin yöllä välkettään kuu korpeen lois?
Ma tervehdän sua, sarkkaa armahinta,
Jonk' alas otan hartahinna rinta!
Sua kiittäin, ihmisneroa kiittelen.
Suloisten hortolienten yhdysjuoma,
Salaisten surmavetten hengen-luoma,
Nyt mestarilles ollos armoinen!
Sua katselen, ja tuska lieveneepi,
Sua kosketan ja rauha hymyileepi,
Ja hengen tyrsky talttuu vähittäin:
Vesille viiletän mä väljemmille,
Miss' aava pinta välkkyy kristallille,
Uus' aamu viittaa ikimaille päin.
Kas, liehusiipein valjahissa liitää
Tuliset vaunut alas! valmis oon!
Halk' ilman mielin uutta tietä kiitää
Ma sfeerein uutten selvään toimintoon.
Oi ylhäis-riemu, suotu jumaloille!
Sä äsken toukka, senkö ansaitset?
Niin, horjumatta maamme auringolle
"Hyvästit" huuda viimeiset!
Sä hirviä se lukko luikahuttaa,
Jonk' ohi kaikki hiipii peloissaan!
Nyt aika on se aatos toteuttaa,
Ett' Ikuisen on vertainen mies arvoltaan;
Ja huolimatta hirmuluolan yöstä
Miss' ikivitsat fantasiia loi,
Nyt kohden soukkaa käytävää vaan syöstä,
Jon suulla hornan lieskat räiskyin soi;
Tuo askel hilpein mielin astuttava,
Vaikk' oisinkin ma — tyhjiin raukeava.